Loppuvuoden mietteitä

Viimeinkin sain aikaiseksi alkaa kirjoittamaan tämän vuoden viimeisimmän blogitekstini tänne! :) Mulla on ollut jo parin viikon ajan tarkoituksena kirjoittaa uusi teksti, mutta se on aina vain siirtynyt jostain syystä. Huomasin juuri, että lukijoita käy kuitenkin päivittäin täällä blogissani, vaikka en päivitäkään blogia enään niin useasti. Kiitos kaikille teille blogissani vieraileville!
Tähän mennesssä, kun blogi on ollut puoli vuotta aktiivisena luetuimmat tekstini ovat:
1. Kuka olen ja miksi halusin aloittaa blogin kirjoittamisen. 2. Kuvia vuosien varrelta.
3. Seurustelu, läheisriippuvuus ja hoitoon hakeutuminen ensimmäisen kerran v. 2008.
4. Ylpeilyä, taistelua elämästä ja toivon löytyminen. 5. Ajatuksia voimauttavan valokuvauksen päivästä.

Minulla on loppunut nyt syksyllä kaksi terapiaryhmää, joissa kävin säännöllisesti. Ensimmäinen ryhmäterapia, joka loppui marraskuun puolessa välissä oli voimauttavan valokuvan ryhmä. Tämä Omaa itseä etsimässä-ryhmä oli erittäin tarpeellinen omalla kohdallani. Opin katsomaan itseäni armollisemmin ja lempeämmin, löysin sen (kadoksissa olleen) pienen lapsen, joka minussa edelleen on, vaikka aikuinen olenkin. Kaikissa meissä ihmisissä on se pieni lapsi, joka tarvitsee rakkautta ja hoivaa. Ihan sama minkä ikäisiä olemme, minä ajattelen, että ihminen on lapsi koko elämänsä ajan. Koostin ryhmän tehtävistä eli valituista valokuvista itselleni hienon kansion, joka jää muistoksi minulle terapiasta. Sitä selaillessa voivat läheiseni palata muistelemaan minua, sitten kun minä siirryn ajasta ikuisuuteen, Taivaankotiin. Toivon kuitenkin, että saisin elää pitkän elämän, koska tunnen, että olen päässyt elämään todellista elämää vasta nyt, kun olen päässyt raitistumaan ja tullut uskoon kolme vuotta sitten.

Mun usko vahvistuu joka päivä, luottamus Jumalaan kasvaa, oli olosuhteet sitten mitkä tahansa. Jos ja kun huomaan olevani ahdistuksen ja masennuksen kourissa tiedän, että mikään ei syökse mua kuitenkaan enään epätoivoon, koska mun elämässä on nykyään toivo ja tuo toivo on Jeesus Kristus. Mä haluan tässä vielä sanoa, että Jumalan Sana on muuttanut mua todella paljon näiden 2,5v. aikana ja joka päivähän sitä oppii uusia asioita elämässä, kunhan vaan muistaa pysyä nöyränä.

Käyn seurankuntien eri tilaisuuksissa ja raamattupiireissä sekä seuraan kristillistä mediaa. Yhteys Jeesukseen on kokoajan ja rukoilen päivittäin. Korostan, että usko ei ole minulle suorittamista, vaan mä saan elää vapaana kaikesta suorittamisesta. Olen myöskin viime aikoina kuunnellut netissä paljon hyviä puheita elämän eri kriiseistä osoitteessa http://www.toivonpuheita.fi/ . Tuolla sivustolla pastori, terapeutti ja sielunhoitaja Seppo Jokisen puheet ovat koskettaneet minua erityisesti. Suosittelen sinulle, joka koet itsesi jollaintapaa rikkinäiseksi ehdottomasti tutustumaan tuohon sivustoon. Kyseiselle sivustolle ei ole mitään vaatimuksia ja puheet ovat kaikille ilmaisia kuunnella.

Epävakaaryhmäterapia loppui mulla viime viikolla myöskin. Tämäkin terapia oli erityisen tärkeä minun eheytymistäni ajatellen. Käyttäytymiseni on muuttunut askeleen parempaan suuntaan: Olen oppinut tunnistamaan omia minätilojani ja omia tunnelukkojani. Näiden lisäksi olen oppinut tunnistamaan omia tarpeitani ja ilmaisemaan itseäni rakentavasti. Todella kiitollinen mieli on näistä kahdesta vuodesta epävakaaryhmäterapiassa, olen saanut tarvitsemaani apua! :)

Yksilöterapia mtt:ssa jatkuu vielä, mutta käyntikertoja sinne aletaan harventamaan. Tulevia käyntejä on jatkossa aluksi kahden viikon välein, sitten kerran kuukaudessa ja sitten jatkossa vielä harvemmin. Koen että noin on hyvä toimia mun kohdalla. Mä oon kyllä hyvillä mielin tulevaisuutta ajatellen, odotan jo kovasti tulevaa uutta vuotta 2018! Mua odottaa kuntouttava työtoiminta, koulutuskokeilu ja kaikkea muuta ihanaa ja uutta! Mutta sitä ennen on hyvä rauhoittua joulun viettoon, eli meidän Vapahtajan syntymäjuhlan viettoon. Tänään kävin laulamassa kauneimmat joululaulut Oulun tuomiokirkossa ja kyllä vain herkistyin etenkin muutaman mulle tärkeän laulun kohdalla...
Tähän onkin hyvä lopettaa mun tämän vuoden viimeinen blogitekstini.

Toivotan teille kaikille oikein rauhallista joulun aikaa
ja siunausta uudelle vuodelle 2018! :)
-Katri-

Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja,
Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.
Jes. 9:5

Ajatuksia voimauttavan valokuvauksen päivästä

Olen voimauttavan valokuvan menetelmään perustuvassa ryhmässä, joka alkoi tänä syksynä syyskuun alussa. Nyt varmaan joku miettii, että mitä on voimauttava valokuvaus. Tässä teille tietoa voimauttavan valokuvan menetelmästä: http://www.voimauttavavalokuva.net/menetelma.htm
Ja tässä vielä linkki Ylen tekemään juttuun: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/11/22/voimauttava-valokuva-matka-kohti-omaa-hyvaksyvaa-katsetta Kysymyksessä on siis korjaava menetelmä, jossa opetellaan katsomaan itseään hyväksyvästi ja armollisesti.

Tuo valokuvauspäivähän jännitti mua tosi paljon. Kuvausta edellisenä iltana stressasin niin kovasti koko hommaa, että nukuin vain muutaman tunnin ja sain yön aikana 3 kertaa paniikkikohtauksen. . Olen varmaankin jo kertonut, että aikaisemmin kokeilin muutamaa mielialalääkettä tähän paniikkihäiriöön ja masennukseen, mutta niistä sain vain ikäviä sivuoireita, joten luovutin niitten suhteen ja ajattelin, että sitten yritän vain pärjätä... Aina se on silti yhtä pelottava tunne, kun siihen kohtaukseen herää juuri, kun on vaipunut uneen. Välillä menee pitkiäkin aikoja, ettei niitä tule, mutta niin, jotenkin sitä on vain oppinut elämään tuonkin asian kanssa...

Aamulla sitten myöhästyin 10 min. ryhmästä. Ennen lähtöäni ajattelin, etten voi mennä enään koko ryhmään, koska tulisin myöhässä! Onneksi laitoin kuitenkin ohjaajalle viestin, että myöhästyn vähän aloituksesta. Olotila oli vain aivan hirveä. Kerroin ryhmässä, että en juurikaan nukkunut yöllä ja että sain myös paniikkikohtauksia yön aikana. Sanoin, että tuleva kuvaushomma ahdistaa kovasti, mutta olin kuitenkin helpottunut, että pääsin silti tulemaan paikalle! Ehdotin parilleni kuvauspaikaksi Peltolan lähellä sijaitsevaa Von Baghin talon ympäristöä. Tässä linkki kyseisen paikan historiaan: https://www.forum24.fi/sivut/artikkeli/19974/Historian-havinaa-Peltolassa
Kerroin vielä parilleni, että olen monta kertaa pyöräillyt paikan ohitse ja että se kiinnostaa minua kovasti noin muutenkin, historia ja kaikki. Vaikkakin kyseinen paikka on hylätty ja unohdettu niin minä näen siinä jotain kaunista ja hienoa!

Mua kiehtoo jollaintapaa kaikki paikat, jotka ovat hylättyjä.  Ehkä tämä on sitten sitä oman pahimman tunnelukon työstämistä edelleenkin... Olen lapsesta lähtien tuntenut hylätyksi tulemisen pelkoa kaikissa ihmissuhteissa. Myös aikuisiällä olen joutunut kokemaan hylkäämistä, viimeksi vuosi sitten... Koen kuitenkin, että tämän vaikeimman tunnelukon työstämisessa olen mennyt paljon eteenpäin, koska olen hyväksynyt asiat. Olen hyväksynyt sen asian, että kaikki ihmiset eivät minua hyväksy tällaisena kuin olen, asia on vain niin. Tärkeintä on kuitenkin se, että olen itse oppinut hyväksymään itseni juuri tälläisena kuin olen.

Onneksi tuo kuvauspäivä oli aurinkoinen. Saimme täysin rauhassa näpsiä toisistamme kuvia. Kerroin parilleni, että hän saa ottaa minusta kuvia myös silloin, kun olen ns. valmistautumassa kuvanottohetkeen. Alkuun homma tuntui vähän oudolta, mutta päätin sitten keskittyä ajattelemaan sitä kaunista ympäristöä, jonka vuoksi ahdistuksen tunne väistyikin sitten lopulta kokonaan. Ilmapiiri oli rento kokoajan ja mää tavallaan "unohdin" stressata itsestäni siinä kuvaushetkellä. Olin kyllä kaiken tuon kuvaushomman jälkeen todella ylpeä itsestäni, kun olin voittanut sen järkyttävän kuvauspelon ja ahdistuksen tunteen! :)

Meidän piti saada otettua n. 100 kuvaa, joista n. 80 kuvaa piti sitten jättää teetettäväksi ohjaajille.  Isokiitos vielä kaikille teille, joilta olen saanut positiivista palautetta näistä mun
blogikirjoituksista!! :) On niin ihana kuulla, että ajattelette mun blogista niin paljon vain hyvää!
Tämä mun blogihan käsittelee hyvinkin arkoja aiheita elämässä ja moni ei varmasti juuri sen vuoksi rohkene laittamaan palautetta julkisesti tänne sivustolle, mutta minä ymmärrän sen. :) Hienoa, että jaksatte käydä lukemassa näitä mun juttuja täällä! :)


Rauhallista viikonloppua kaikille! :)
Terveisin
Katri

Ahdistus on vain tunne

Mukavaa taas kirjoitella pitkästäaikaan kuulumisia tänne blogiini! :) Viimeisimmästä blogipäivityksestä onkin jo kerennyt reilu kuukausi vierähtää. Mulla on ollut aika paljonkin tämän kuukauden sisällä ahdistavaa tunnetta ja tuo ahdistus on pitänyt mua otteessaan välillä tiukastikin. Mun on pitänyt oikein hokea itselleni sitä, että ahdistus on vain tunne, ei pysyvä mielentila! Se mikä mun elämässä on pysyvää, on Jeesus Kristus. Jeesus on minun elämässäni se, mikä on ja tulee aina olemaan pysyvää! :)

On mulla paljon positiivisiakin asioita tapahtunut tässä... Sain jo 3-vuotta raittiutta täyteen syyskuun 29. päivä. Kyllä vaan tämä raitiselämä on niin paljon parempaa elämää, kuin se mun aikaisempi elämä. Se oli yhtä kärsimysnäytelmää, jolloin pakenin kokoajan negatiivisia tunteitani. Tiedättekö, että vaikka olen päässyt vapaaksi viinanhimosta niin silti näen vieläkin joskus unia siitä, että olen retkahtanut juomaan. Se on aika merkillistä, että niitä unia vain tulee, koska en todellakaan haaveile siitä vanhasta elämäntyylistäni enään yhtään.

Viinanhimo on poissa, mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että herkuttelen usein irtokarkeilla, mistä on aiheutunut mulle sitten painonnousua. Otin tämän asian puheeksi mun hoitoneuvottelussa viime viikon keskiviikkona. Sanoin lääkärilleni ja omahoitajalleni, että tuota tunnesyömistä on varmaan ollut mulla aina, mutta nyt se on jotenkin päässyt tämän ahdistuksen myötä lisääntymään. Muutama vuosi sitten (juoma-aikoinani) söin todella isoja ruoka-annoksia joka kerta, eli söin itseni aina ähkyyn. Sen lisäksi mässäilin kekseillä ja muilla herkuilla, joten paino pääsi tietenkin välillä nousemaan ja mielialat laski sen myötä.

Nykyään syön kaikessaan pieniä ruoka-annoksia 2-3 tunnin välein ja en ostele herkkuja (keksejä, leivoksia ja jäätelöä) itselleni kaappeihin. Vettä pyrin juomaan aina lasillisen joka ateriaa ennen. Mutta tosiaan nuo irtokarkit on nyt tulleet haasteeksi mulle... Ruokaostoksilla koitan kuitenkin valita vähärasvaisia tuotteita ja vähäsuolaisia/vähäsokerisia tuotteita. Kiinnostusta korvata valkoinen sokeri esim. intiaanisokerilla tai kookossokerilla on, mutta vielä en ole kokeillut niitä makeuttajana. Aamuteehen käytän hunajaa ja käytän sitä myös muutenkin esim. puurossa antamaan hieman makeutta. Olen erittäin kiinnostunut ylläpitämään kevyttä ruokavaliota, koska mun mieli pysyy myös sitä kautta suht. virkeänä. Mutta tähänkin asiaan saan nyt viimein apua, pääsen käymään ravitsemusterapeutilla marras-joulukuun aikana. Luottavaisin mielin tässä tuota ensimmäistä käyntiä odottelen. :) Ja vaikka mun paino onkin päässyt hieman nousemaan niin se ei määritä minua millään tavalla ihmisenä. Olen kaunis aivan kaikenkokoisena, koska se kauneus kumpuaa mun sisimmästäni! :)

Nyt vielä asiaa ammatinvalinnanohjauksesta. Olen tähän mennessä käynyt pari kertaa ohjaajan luona ja ensimmäiset ammantinvalintatestit on tehty. Tulevana maanantaina kuulen tuloksia niistä sitten. Kovasti mulla on edelleen se tunne läsnä, että en tule palaamaan enään lähihoitajan työhön. Mua kiinnostaa todella paljon kaikenlainen luova työ! :) On kuitenkin hyvä, että tässäkin asiassa edetään hitaasti nyt eteenpäin.

Tähän loppuun kerron vielä asiasta, josta oon ollut todella innoissani! Mulla on tämä voimauttavan valokuvauksen ryhmä vielä menossa ja viime viikon torstaina päästiin sitten ottamaan toisistamme kuvia. Tuosta koko hommasta voisin kertoa sitten enemmän ensi kerralla ja voin julkaista muutaman kuvankin tänne blogiini! :)


Ihanaa viikonloppua teille kaikille, terkuin Katri. :)

Työpaikkakiusaamisesta

Eilen aamulla silmiini osui juttu työpaikkakiusaamisesta. Tässä linkki juttuun: https://yle.fi/uutiset/3-9838103 Olen jo aiemmin kertonut blogissani, että minua kiusattiin lapsena koulussa. Myös työpaikkakiusaaminen koskettaa minua henkilökohtaisesti, jouduin kokemaan tämänkin raskaan asian 10-vuotta sitten. Muistan tuon kaiken tapahtuneen edelleen erittäin hyvin. No mutta kuitenkin, sain sydämeeni vahvasti tunteen, että haluan ehdottomasti avata myös tämän vaikean aiheen blogissani. Tämä aihe koskettaa varmasti myös monia muitakin ihmisiä minun lisäkseni. Haluan kertoa mitä tänä päivänä uskovana ihmisenä ajattelen tuostakin kaikesta tapahtuneesta ja tästä ihmisestä, joka halusi olla minulle ilkeä.

Aloitin tosiaan jo alkuviikosta kirjoittamaan tätä juttua ja tänä aamuna mietin, että nyt olisi hyvä aika kirjoitella tämä teksti valmiiksi. Mulla on ollut tässä koko viikon aivan mahdoton "paperisota", kun olen joutunut toimittamaan hirveän määrän lappuja eri virastoihin, on mennyt aika lailla voimat tuossa hommassa jo. Harmittaa hieman, että tässä elämäntilanteessa on tavallaan "riippuvainen" Kelan maksamista tuista. Uskon kuitenkin edelleen, että tulevaisuudessa tulen työllistymään, jos en enään kokopäiväisesti niin ainakin osa-päiväisesti. :)

Mutta nyt vuoteen 2007. Tuohon aikaan olin työskennellyt jo 3-vuoden ajan iltapäiväkerhon ohjaajana Jäälissä. Työt kuitenkin loppuivat minulla ja muilla ohjaajilla kunnan päätösten vuoksi. Oli siis aika etsiä työtä muualta. No kävi niin, että pääsin aloittamaan työt uuden työnantajan palveluksessa jo heti elokuun alussa. Se, että kaikki oli minulle aivan uutta tuolloin, jännitti minua todella paljon. Kiusaaminen alkoi heti, kun aloitin tässä uudessa työssäni. Kiusaaja oli eräs nainen. Tämä nainen huomasi, että olen perusluonteetani herkkä ja kiltti ihminen, joten olin hänelle helppo kohde. Hän pyrki joka päivä nolaamaan minut muiden ihmisten nähden. Tämä oli siis henkistä kiusaamista. Nainen yritti nujertaa minut aivan täysin. Joka päivä tuon kuukauden ajan, kun pääsin töiden jälkeen kotiin minä vain itkin. Samalla myös viha sisälläni kasvoi tuota ihmistä kohtaan.

Erityisen raskaalta tuntui etenkin yhden kerran, kun kiusaaja teki minut naurunalaiseksi lapsiryhmän edessä. Nainen onnistui manipuloimaan erään toisenkin ihmisen minua vastaan. En kuitenkaan ollut ainoa ihminen, joka joutui työpaikkakiusaamisen uhriksi tuolla työpaikalla. Myös yksi miesohjaaja oli saanut kokea tällaista samaa ilkeää kohtelua jo pitkään. Tämä kyseinen mies kertoi itse minulle siitä. Muistan yhdenkin kerran, kun nämä kaksi naista naureskelivat yhdessä miesohjaajan ulkonäölle ja tekivät hänestä pilkkaa.

Yritin parhaani mukaan selvitä tuossa työssä, mutta kiusaaminen vaikutti muhun tosi voimakkaasti, se todellakin vei multa kaikki voimat. Yritin alussa miettiä miten saisin kiusaamisen loppumaan. Olin jopa niin rohkea, että sanoin kiusaajalleni kahden kesken, että koin olevani loukattu. Nainen naureskeli ivallisesti ja pyysi anteeksi, mutta tuo anteeksipyyntö oli hänelle vain sanahelinää, sama homma vain jatkui. Anteeksipyyntö ei siis tullut sydämestä. Olin jo niin loppu, että päätin lopulta irtisanoutua tuosta työpaikasta. En kertakaikkiaan vaan kyennyt olemaan enään siellä.

Irtisanoutumisesta aiheutui mulle sitten karenssi, joten sain taistella vielä pitkään tuon koko asian kanssa. Onneksi olen lahjakas kirjoittamaan, sain selvityksessä kerrottua työpaikkakiusaamisesta ja siitä, että voimani olivat täysin loppu, etten enää osannut ajatella edes sitä kuka olisi voinut minua auttaa tuossa tilanteessa. Tuon kaiken jälkeen pyrin "hautaamaan" koko asian niinkuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, se oli mun selviytymiskeino tuolloin vielä. Lakaistaan kaikki vaikeat asiat maton alle. Mutta niin, myös tämä työpaikkakiusaaminen jätti minuun jälkensä. Se näkyi tietenkin mun ihmissuhteissa ja siinä, etten osannut kovin helposti luottaa uusiin ihmisiin.

Heinäkuussa 2015, kun tulin uskoon, pääsin vapaaksi kaikesta katkeruudesta ja vihasta. Se taakka jota kannoin pääsi musta viimein irti. Vihan ja katkeruuden tilalle tuli rakkaus. Sain uskoa, että olen saanut anteeksi kaikki syntini Jumalan armosta. Siinä hetkessä vapauduin anteeksiantoon samalla kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, ketkä olivat minua joskus satuttaneet elämässäni. Nöyrryin Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Uskoontuloni jälkeen en ole toivonut enään kenellekään minua loukanneelle ihmiselle mitään pahaa. Olen rukoillut tämän minua kiusanneen naisen puolesta, että hän löytäisi myös Jeesuksen elämäänsä. Nykyään ymmärrän, että hänellä oli varmasti todella paha olla oman itsensä kanssa, kun kohteli minua niin ilkeästi. Mutta nyt se tärkein viesti tähän kohtaan: Jeesus Kristus on meidän toivomme täällä, Hän on avain muutokseen elämässä. Hän kutsuu meitä jokaista luokseen.

Kirje efesolaisille 6:10-17
Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maan hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.

Uusia tuulia

Näin sadepäivän kunniaksi ajattelin, että nyt on hyvä aika päivittää tänne kuulumisia. Jokunen tovi tässä on vierähtänytkin viimeisimmästä kirjoituksestani... Mutta niin, kuten otsikkokin jo kertoo, uusia tuulia on tullut minun elämääni jälleen! :) Kerroin viimeksi tuosta voimauttavan valokuvauksen ryhmästä. Pääsin haastatteluun, joka oli viime viikon torstaina. Ihme ja kumma mua ei kauheasti edes jännittänyt tuo haastattelu. Odottelin omaa vuoroani hyvinkin rauhallisena ja itse haastattelutilannekin sujui minusta hyvin. Jännitän monesti uusia tilanteita, mutta tuossa tilanteessa mulla oli jotenkin erityisen rauhallinen fiilis. Haastattelu oli suht. nopea ja minulle kerrottiin, että sinä samana päivänä klo 16 mennessä tulee tekstari onko tullut valituksi ryhmään. No mä en ehtinyt kuin bussiin nousta, kun mun kännykkä jo piippasi viestiä tulemaan. Viestissä luki, että mut oli valittu ryhmään! Olin todella innoissani ja iloinen, kun tuo tieto mut tavoitti! :)

Tällä viikolla oli sitten ensimmäinen ryhmäkokoontuminen. Tuolle ensimmäiselle ryhmäkerralle valikoin muutaman itselle tärkeän valokuvan. Mulla meni vähän aikaa oppia tulostamaan valokuvia valokuvapaperille, mutta homma kuitenkin onnistui lopulta. Kyllä mun sielu vaan iloitsee aina, kun saan kokeilla ja oppia uusia asioita elämässä! :) Kun sitten torstai-aamuna odottelin omaa esittelyvuoroani tuossa uudessa ryhmässä, jännitys vain kasvoi kasvamistaan. Nukuin edellisen yön todella huonosti ja sain muutaman paniikkikohtauksen yön aikana. Stressi oli vain niin kova, että sen vuoksi yö oli todella rauhaton. Kerroin heti oman puheenvuoron saatuani kovasta jännityksestäni. Mulla se tilanne yleensä vähän helpottaa, kun sanon ääneen sen oman senhetksen tunteeni ja olotilani. Kaikki meni kumminkin ihan hyvin ja odotan jo innolla seuraavaa ryhmäkertaa!

Kuntouttavan työn tilanne on nyt tällähetkellä se, että sopivaa paikkaa ei ilmeisesti löydy minulle tänä syksynä. Totesin ohjaajalleni, ettei se haittaa minua, en siis ole pettynyt, koska olen kuitenkin tuossa valokuva-ryhmässä, joka kestää marraskuun puoleenväliin saakka. Tulevaisuus mietityttää kuitenkin välillä ja sen vuoksi olen toivonut pääseväni ammatinvalinnan ohjaukseen, koska koen, että en voi palata enään lähihoitajan työhön.
Joskus varmaan n. 15-vuotta sitten olen viimeksi käynyt ammatinvalinnan ohjauksessa, mutta siitä on jo niin kauan aikaa, että moni asia on kerennyt muuttua tässä vuosien varrella. On ihan hyvä juttu päästä päivittämään tuokin asia, josko näihin mun tulevaisuuden suunnitelmiin tulisi edes vähän jotain selkoa...

Mutta nyt onkin aika toivottaa kaikille
hyvää sunnuntai-illan jatkoa
ja aurinkoisia tulevia syyspäiviä! :)
Terveisin Katri

Tunteiden vuoristorataa

Viikkoon on mahtunut monenlaista tapahtumaa... Juuri nyt mulla on ahdistunut, väsynyt ja surumielinen olo. Aamulla kun heräsin, oloni oli suht. ok ja olin saanut nukuttuakin hyvin. Epävakaa persoonallisuushäiriössä on tyypillistä mielialojen suuri vaihtelu. Tässä on kuitenkin vähän tullut edistystä omalla kohdalla. Pystyn hallitsemaan tunteitani paremmin kuin mitä esimerkiksi neljä vuotta sitten. Silloin kävi monesti esimerkiksi niin, että suutuksissani lennätin yleensä kaukosäätimen lattiaan tai löin nyrkkiä seinään. Lensipä joskus ne kännykätkin seinään ja yhden entisen poikaystävän pornolehdetkin tuli revittyä tuhansiksi palasiksi, jos ne osuivat kohdalleni, kun olin raivostunut jostakin. Vaikeita aikoja nuo. Surullista muisteltavaa. Tuohon pornoon liittyen vielä...olen aina ollut pornoa vastaan. Se on myös yksi paholaisen aikaansaannos (illuusio) maailmassa ja on  vahvasti yhteydessä ihmiskauppaan. Tässä nettisivusto, jos haluat lukea lisää asiasta: http://www.vapautauhri.fi/

Mutta mulla on tosiaan hyvin tyypillistä se, että tunteet vaihtelee päivän aikana paljonkin. Huonosti nukuttu yö ja stressi lisäävät erityisesti mielialojen vaihteluita. Nyt viimeisen kahden viikon aikana on ollut todella kova stressi liittyen mun raha-asioihin. Niin pääsin tällä viikolla kirjoittamaan elämäni ensimmäiset kauppakirjat. Myin omistamani sukuni vanhan tilan. Olihan se hieno juttu, kun kauppa toteutui kuitenkin lopulta, vaikka siinä tulikin niitä muutamia muuttujia matkan varrella! :) Että rikastuinko minä nyt? Ei, en rikastunut, mutta sanotaan vaikka näin, että tässä mentiin taas askel eteenpäin mun elämässä, kohti parempia aikoja. Enkä mä edes halua rikastua, ei mitkään rikkaudet tee mua onnelliseksi tässä elämässä. Tää pitää vielä kertoa, mua ilahdutti tällä viikolla myös haastattelukutsu omaa itseä etsimässä-ryhmään ja paljon muutakin positiivista on tässä viikossa. :) No nyt voin jo todeta, että vähän helpottaa taas tää olo...

Siunausta teille kaikille
tähän sunnuntai-iltaan ja
tulevaan viikkoon! :)
Terv. Katri

Minä menen levolle ja nukahdan,

sitten herään taas aamuun.

Koko yön Herra suojelee minua.

Psalmi 3:6

Koettelemukset elämässä

Tilanteet ja olosuhteet elämässä saattavat muuttua hyvinkin nopeasti. Tämän olen itsekin saanut moneen kertaan kokea tähän mennessä tällä elämäni polulla. Elämässä joudumme kohtaamaan välillä äärimmäisen hankaliakin ja raskaita tilanteita, surua ja monenlaista huolta/pelkoa asioista. Kohtaamme kukin vastoinkäymisiä elämässä, niiltä ei voi kukaan välttyä. Tärkeintä on kuitenkin se mitä ajattelemme näistä koettelemuksista ja miten suhtaudumme niihin.

Tämä on aika mielenkiintoista. Kirjoitin nimittäin tuon ensimmäisen tekstiosion pari päivää sitten eli perjantaina aikaisin aamulla... Mulla oli jotenkin raskas mieli jo tuolloin, koska olin herännyt hirveään painajaiseen, joka tuntui niin todelta... Tuo painajaisuni johtui varmaan siitä, kun luin edellisenä iltana vielä myöhään uutisia Barcelonan terrori-iskusta...:( No kuitenkin, tallensin tuon tekstin perjantai-aamuna tarkoituksenani jatkaa kirjoittamista vielä illalla, mutta tällä kertaa tietokoneeni näyttö sitten vuorostaan hajosi. Sain tänään kuitenkin uuden näytön ja koin, että nyt on oikea hetki kirjoittaa valmiiksi tämä luonnosteksti.

Mutta kylläpä vaan osui tämä mun perjantai-aamuna päätetty aihe todella hyvin tähän hetkeen ja juuri tähän viikonloppuun...Tässä sen todellakin huomaa, miten tilanteet muuttuvat elämässä joskus hyvinkin nopeasti. Jotenkin vielä nytkin on vaikea uskoa, että täällä meillä Suomessa tapahtuisi näin hirveitä ja järkyttäviä asioita kuin mitä nyt perjantaina iltapäivällä Turussa tapahtui... https://www.mtv.fi/uutiset/aihe/turun-puukotus/6541816#gs.gJ3otnk

No perjantai-ilta tai oikeastaan koko loppuilta meni mulla sitten tietenkin uutisia seuratessa hyvin järkyttyneenä. Lauantaikin meni aikalailla samoissa tunnelmissa. Tuli niin surullinen ja raskas mieli itselle kaikesta siitä mitä kuulin tästä teosta...:(
Maailman pahuus on ollut kokoajan läsnä myös meillä Suomessakin, mutta jotenkin se tuli nyt niin vahvasti vasten kasvoja kuultuani tästä hyökkäyksestä, kun avasin tv:n. Sitä vain jotenkin pysähtyy ja kysyy, että miksi. Näiden iskujen tarkoitushan on juurikin se, että ne pääsisivät ruokkimaan vihaa ja pelkoa ihmisten välille.  Mun turvallisuuden tunne järkkyi kyllä hetkellisesti etenkin tämän Turussa tapahtuneen terroriteon vuoksi, voin sen täysin rehellisesti todeta. Mutta kuten mediassa on puhuttu, pelolle ei saa antaa valtaa. Jos kuitenkin kokee, että ahdistus vain kasvaa niin olisi hyvä hakea itselleen apua. Kenenkään ei tulisi jäädä yksin omien ahdistavien ajatusten ja tunteidensa kanssa.

Jumala puhuu sanassaan meille kaikille ihmisille näin:

Olen puhunut teille tämän, 

jotta teillä olisi minussa rauha. 

Maailmassa te olette ahtaalla,

mutta pysykää rohkeina:

minä olen voittanut maailman".

Joh. 16:33

Alkusyksyn kuulumiseni

Terapiat ovat jälleen käynnistyneet ja minulla on ollut erittäin positiivinen mieli sen vuoksi! :) Mutta palataan vielä hetkeksi menneeseen kesään... Viime kesään verrattuna mielialani on ollut suhteellisen hyvä koko ajan. Toisaalta taas jouduin tänä kesänä tekemään kovasti töitä sen eteen, että mielialani pysyisi suhteelllisen positiivisena... Kesä on yleensä ihmiselle sitä aikaa, kun tehdään kaikkea mukavaa, reissataan, ym. Minä en ole päässyt "lomailemaan", koska rahatilanteeni on huono ja se on ollut sitä jo useamman vuoden ajan... Tämä johtuu siitä, että  velkaannuin juomisvuosinani.

En siis kykene matkustelemaan ja reissaamaan niinkuin "normaalit" ihmiset yleensä tekevät, koska kaikki se vähäinen raha mitä saan menee minulla elämiseen, mitään ei jää säästöön. Nämä raha-asiat turhauttaa mua välillä aika paljonkin... Yritän kuitenkin ajatella tässäkin asiassa kärsivällisesti, että kyllä tämä homma vielä jonain päivänä taas "normalisoituu", tulee kuntoon. Olen oppinut, että pitää olla kiitolllinen ja onnellinen siitä mitä on ja oon sit koittanu luovia ja keksiä kaikkea mukavaa tekemistä itselleni...Mutta, ymmärrätte varmaan, että välillä se kuitenkin tekee todella kipeää, kun kuuntelee juttuja toisten ihmisten hauskoista lomareissuista samalla, kun itse pyörin vain tätä samaa ympyrää täällä kotikaupungissani...Viime kesänä pääsin sentään Helsingissä käymään ja sekin piristi jo hyvinkin paljon, kun maisema vähän edes vaihtui! :)


Nyt sitten tähän päivään...Minulla oli aamulla hoitopalaveri, jossa käsiteltiin mun tämänhetkistä kokonaisvaltaista tilannettani. Koska oloni on parantunut nyt huomattavasti, päätettiin, että koitetaan aloittaa kuntouttava työtoiminta, jos sopiva paikka löytyisi. Osa ryhmistä on jo alkanut, joten nähtäväksi jää pääsenkö vielä tänä syksynä aloittamaan tuon kuntouttavan työn. Puhuimme myös omaa itseä etsimässä-valokuvausryhmästä, johon olisin todella halukas pääsemään. Olisi kyllä todella mahtava juttu, jos pääsisin edes tähän kyseiseen ryhmään. Enemmän ehkä odotankin juuri tuohon valokuvaus-ryhmään pääsyä...En siis olisi pettynyt, vaikka kuntouttavan paikka vielä jäisikin odottamaan talveen...Uskon, että Taivaan Isä järjestää tämänkin asian niin kuin on tarkoitettukin. Ja sitähän se usko on, luottamista siihen mitä ei vielä näe...:)

Hän, joka antaa kylväjälle siemenen 

ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen

ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii

teidän hyvyytenne sadon karttua. 2. Kor. 9:10

Omien rajojen asettaminen

Vielä muutama vuosi sitten en osannut laittaa toisille ihmisille minkäänlaisia rajoja. Syy tähän oli se, että olin läheisriippuvainen. Tajuan sen nyt, että tämä kierre alkoi jo lapsuudestani. Minulla oli niin kova pelko joutua hylätyksi, että yksinkertaisesti jouduin miellyttämään muita ihmisiä, mikä tuotti minulle itselleni tietenkin vain kärsimystä. Tämä kierre sitten vain jatkui pitkälle aikuisikään asti. Erityisesti kykenemättömyys laittaa rajat toiselle ihmiselle näkyi ensimmäisessä parisuhteessani hyvin vahvasti. Kun sitten lopulta jouduin petetyksi, tajusin, ettei homma voisi enään jatkua. Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin kykenin päästämään lopullisesti irti tuosta ihmissuhteesta. Tunsin lopulta tulleeni hyväksikäytetyksi.

Minulla on muutenkin ollut vaikeuksia ilmaista omia mielipiteitäni noin yleiselläkin tasolla, ettei vain tulisi riitoja ja etten suututtaisi ketään. Itsetuntemisen kautta ja erityisesti uskoontuloni jälkeen olen saanut rohkeutta ilmaista omia mielipiteitäni hyvin avoimesti. Olen alkanut kyseenalaistamaan asioita elämässä, "joojoo-meininki" on taakse jäänyttä elämää! :) Ymmärsin viimeinkin, ettei minun tarvitse miellyttää ihmisiä oman hyvinvointini kustannuksella. Minullakin on yhtäläinen oikeus sanoa asioihin omat mielipiteeni ja voin sanoa ihmisille myös EI ilman syyllisyyden tunteita.

Itseluottamus löytyi siis, kun hyväksyin viimein itseni ja kun rohkaistuin sanomaan ihmisille oman mielipiteeni. Koen, että nykyään minulla on terve itsetunto. Ajattelen menneisyyteni ihmissuhteistani niin, etten kyennyt tuolloin arvostamaan ja rakastamaan itseäni, jolloin automaattisesti kävi vain niin, että minua kohdeltiin huonosti ja käytettiin hyväksi.

Tänä päivänä on paljon helpompaa olla, kun ei ole riippuvainen toisista ihmisistä. Minulla on terveitä ihmissuhteita, joista olen eritäin kiitollinen ja iloinen. Olen myös oppinut, että minun iloni ei ole kuitenkaan riippuvainen muista ihmisistä. Nykyään osaan iloita yksinkin asioista ja olenkin jo kertonut, että iloitsen hyvin pienistäkin asioista todella avoimesti. :)

Tähän onkin hyvä lopettaa tämä tekstini tällä kertaan.

Oikein hyvää viikkoa kaikille ja
aurinkoa jokaiseen tulevaan päivään! :)
Terv. Katri

Syksyä innokkaana odotellen

En nyt muista olenko hoksannut kertoa sitä, että minulla on ollut tässä kesällä taukoa tuosta ryhmäterapiasta. Kesäkuun alussa oli viimeksi ryhmä ja eilen sitten muistin, että en ollut hoksannut laittaa ylös tarkkaa päivää milloin terapia alkaa kesätauon jälkeen. Olin ympyröinyt kalenteriini 8.8. ja 15.8. Minulla oli kuitenkin asioilla käymistä, joten päätin lähteä käymään Tuirakeskuksessa kysymään asiaa. Ja asiahan selvisi, 15.8. pääsen taas jatkamaan ryhmässä. Odotan jo innolla tuota ryhmän alkamista! :)

Ymmärrettävästi myös yksilöterapiassa on tällä hetkellä n. kuukauden mittainen paussi menossa omahoitajani kesäloman vuoksi. Onneksi sain kuitenkin tälle ajalle"varahoitajan" puhelinnumeron mielenterveystoimistoon, jos jokin kriisi yllättäisikin tässä tauon aikana. Ja totta kai, jos tulisi oikein vaikea tilanne, olisi mentävä päivystykseen, jos jostain syystä en saisi yhteyttä tuohon varahoitajaan. Mutta jo pelkästään tieto siitä, etten kuitenkaan jää täysin yksin hankalassa tilanteessa rauhoittaa. Yksilöterapiani jatkuu kuitenkin jo ensi viikon perjantaina, mitä myös odotan jo todella paljon.

Minulla on sitten elokuun puolessa välissä hoitopalaveri, johon osallistuu omahoitajani, omalääkärini, oma työntekijä TYP:stä ja oma sosiaalityöntekijä myös. Mulla on hyvä fiilis oikeastaan koko tulevan syksyn kannalta. Uskon, että minulle löytyy sopiva paikka kuntouttavaan työhön. Juttelin viimeksi omahoitajani kanssa siitä, että mahdollisesti 2pv/vko olisi sopiva määrä olla kuntouttavassa, koska minulla pitää jäädä kuitenkin voimia osallistua terapioihin ja tietenkin pitää ottaa huomioon, jos vielä pääsen tuohon voimauttavan valokuvauksen-ryhmään. Tulevan syksyn innostamana kävin eilen ostamassa itselleni oikein hienon Vallilan kalenterin, johon mahtuu sitten enemmän muistiinpanojani. Minulla kun on tapana kirjoitella kalenteriini aina jokaisen päivän kohdalle vähän asioita jokaisesta päivästä. Joskus tekstiä tuppaa tulemaan paljonkin ja joskus, jos oloni on todella väsynyt fyysisten kipujen (esim. jos olen saanut öisiä paniikkikohtauksia) vuoksi, voi olla että en jaksa tehdä muistiinpanoja.

Haluan kertoa vielä, että mielialani lähtee hyvin helposti laskemaan ja saattaa vajota hyvinkin "synkkiin vesiin". Pitääkseni mielilani suht. rauhallisena ja positiivisena mulle onkin todella tärkeää tietynlaiset rutiinit arjessa. Aamuni alkavat joka kerta rukouksella ja sitten luen yleensä vielä päivän sanan, jonka tekstit ovat siis Raamatusta. Sen jälkeen syön aamupalaa ja laitan musiikit soimaan spotify:sta. Musiikki on myös aina ollut minulle todella tärkeä osa elämääni jo lapsesta lähtien. Kuuntelen monenlaista musiikkia, mutta en sellaista mistä mulle nykyään tulee todella huono olo henkisesti. Uskoontuloni jälkeen ns. "ryyppylaulut" ovat jääneet kuuntelusta pois, koska varsinkin ne muutamat tietyt kappaleet saattavat pahimmillaan aktivoida menneisyyden tuntemuksia...Ja onhan niissä lauluissa sellainen sanoma, mitä en voi itse hyväksyä...Vaikea ehkä selittää, mutta olen nähnyt parhaaksi itselleni toimia näin. Kuuntelen myös erilaista hengellistä musiikkia, virsiä ehkä vähemmän, koska liikutun niistä niin helposti. Kuitenkin joskus, kun sieluni kaipaa lohdutusta, kuuntelen kyllä virsiäkin. Musiikki on minulle siis tietyllä tavalla tunteitten ilmaisua. Välillä on kuitenkin hyvä kuunnella myös hiljaisuutta...:)

Onnellisuudesta ja tunteiden näyttämisestä

Mistä asioista sinä ajattelet onnellisen elämän koostuvan? Mitkä asiat tekevät sinut kiitolliseksi elämässäsi? Jokapaikassa näkee puhuttavan onnellisesta elämästä. Minulle onnellisuus tarkoittaa kiitollisuutta elämästä, jokaisesta päivästä, johon saan herätä. Olen kiitollinen siitä, että löysin rakastavan Jumalan elämääni. Hänen armossaan saan elää ja oppia asioita tällä elämänmatkallani. Olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse suorittaa enään elämääni vaan riitän juuri tällaisena kuin olen, omana itsenäni. Olen onnellinen jokaisesta raittiista päivästä, terveydestä, perheestäni ja ystävistäni. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut apua (terapiaa) elämässäni, kun olen sitä tarvinnut ja kun sitä edelleenkin vielä tarvitsen. Olen kiitollinen siitä, että tuska mitä koin ennen uskoontuloani opetti minua taistelemaan paremman elämän puolesta. Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut iloitsemaan pienistäkin asioista elämässä ja kaikesta siitä kauneudesta mitä ympärilläni on. Olen kiitollinen siitä, että voin auttaa muita samankaltaisia haasteita kohdanneita ihmisiä elämässäni.

Onnellisuudesta on mielestäni todenteolla saatu aikaan harhaanjohtava ilmiö. Minua ihmetyttää, kun yhteiskunnassamme  on pyritty luomaan kuva elämästä, joka aina on iloista, hauskaa, mukavaa ja niin suorituskeskeistä. Median luoma kuva täydellisestä ihmisestä täydellisessä maailmassa on mielestäni varsin huvittavaa, mutta ennenkaikkea se on erittäin surullista. Siinä on hirveä ristiriita, jos olet surullinen ja sitten yrität vain väkisin sulloa ne surulliset ja ahdistavat tunteet jonnekin kauas pois mielestä. Ikäänkuin pitäisi kokoajan yrittää hymyillä hampaat irveessä, vaikka tunne olisikin aivan päinvastainen juuri sillä hetkellä. Me emme pääse pakoon tunteitamme, negatiivisetkin tunteet seuraavat meitä mukana kunnes lopulta joudumme kohtaamaan ne. Tästä on itselläni varsin hyvä kokemus. Pakenin koko elämäni ajan kaikkea negatiivisia tunteitani juomalla...
Suomalaisessa kulttuurissa on totuttu siihen, ettei tunteita ole hyvä näyttää. Näinhän asia on ollut jo sota-ajoilta lähtien...

Tänään ollessani rannalla satuin huomaamaan tilanteen, jossa lapset olivat äitinsä kanssa liikkeellä. Lapset ilakoivat suureen ääneen, mikä minusta oli täysin normaalia. Äiti kuitenkin hyssytteli lapsiaan, etteivät olisi kovin äänekkäitä. Ihmettelin kovasti ystävälleni tuota asiaa. Miksi siis lapsia pitäisi koittaa hyssytellä ja hiljentää ulkona ollessa? Tästä edellä kertomastani esimerkistä tulee esille juuri se, että meidän suomalaisten kuuluisi olla jotenkin tasaisia ja tunteita ei missään nimessä saisi näyttää julkisesti. Tunteiden näyttäminen yhdistetään hyvin vahvasti häpeän kokemiseen meidän kulttuurissamme. Tämä on mielestäni erittäin harmillista! Häpeä on hyvin kahlitseva tunne ihmisellä, se vaurioittaa ihmisen sisintä, sielua...

Olen sitä mieltä itse, että lapset saavat huutaa ja ilakoida ulkona niin paljon kuin ääntä vain lähtee. Vanhempien ja aikuisten tehtävä on rohkaista lasta näyttämään tunteensa, myös negatiiviset. Lapselle olisi hyvä kertoa, että kaikki hänen tuntemansa tunteet ovat sallittuja. Aikuisen olisi hyvä sanoittaa lapsen tunteita, koska  pieni lapsi ei itse vielä osaa säädellä eikä tunnistaa kaikkia omia tunteitaan.
Olen itse vasta näin aikuisiällä joutunut (päässyt!) opettelemaan tunteiden säätelyä ja hallintaa terapiassa. Helppoa se ei ole ollut, kuten jo varmaan tiedättekin, eikä se tule jatkossakaan sitä olemaan. Mutta oikealla tiellä olen nyt, sen tiedän varmaksi. Mitä jos siis rohkaisisimme toisia ihmisiä näyttämään omat tunteensa, jopa ne negatiivisetkin? Itkeä saa silloin kun itkettää ja nauraa saa silloin, kun naurattaa. Jokaisella ihmisellä on oikeus tuntea, niin lapsilla kuin aikuisillakin.

Kuulumiseni tänäpäivänä

Olen tosiaan vielä sairaslomalla tämän vuoden syyskuun alkuun asti. Vuorotteluvapaan sijaisuuden jälkeen syksyllä 2014 olin pitkään työttömänä, mutta lähdin sitten kuntouttavaan työtoimintaan. Tällä hetkellä olen siis pois kuntouttavasta työtoiminnasta. Vointini on parantunut tämän kevään ja kesän aikana ja tarkoitukseni on aloittaa syyskuun alusta jälleen kuntouttava työtoiminta. Luovat ryhmät kiinnostavat erityisesti, joten rukouspyyntöni onkin, että sopiva paikka löytyisi minulle. Myös yksin ollessa tuunailen kaikenlaista pientä kotona. Hyvin terapeuttista puuhaa niinkuin valokuvaaminenkin on minulle. Tästä puuheenollen, tarkoitukseni on myös päästä voimauttavan valokuvauksen ryhmään, mikä on mtt:n järjestämä. Syyskuussa sekin ryhmä alkaisi. Jos Jumala suo, niin pääsen myös tuohon kyseiseen ryhmään...

Olen käynyt nyt säännöllisesti vuodesta 2014 yksilöterapiassa ja v. 2016 pääsin Oulun mielenterveystoimiston järjestämään epävakaille suunnattuun ryhmäterapiaan.
Tätä linkkiä klikkaamalla pääset tutkailemaan kyseistä hoitomallia: http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526209685
Tämä ensimmäinen ryhmäterapiajakso kesti 11kk. Sen jälkeen minulle tarjottiin vielä mahdollisuutta lähteä jatkoryhmään. Päätin silloin samantien, että menen ehdottomasti vielä jatkoterapiaan. Ryhmä alkoi siis tämän vuoden tammikuussa ja kestää joulukuun loppuun. Tässä vielä tietoa epävakaa persoonallisuus häiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx

No miten olen sitten ihan käytännössä muuttunut ihmisenä tässä 2-vuoden aikana? Ryhmäterapiasta on ollut minulle erittäin paljon apua. Olen oppinut tunnistamaan omia minätilojani ja skeemoja, jotka muutamat näkyvät vielä hyvinkin vahvasti elämässäni. Sitä kautta olen oppinut säätelemään omia tunteitani ja omaa käyttäytymistäni. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon mm. oma somekäyttäytymiseni. Vielä muutama vuosi sitten saatoin kirjoitella erinäisiin ikäviin juttuihin raivoissani mitä sylki suuhuni toi, en ajatellut sen koommin asiaa.

Nykyään jos huomaan jotain epäkohtia tai joudun jollaintapaa vaikkapa itse väärin kohdelluksi otan ns. aikalisän itselleni. Kun raivostumisen tunne tulee (yleensä ensisijainen tunne on avuttomuuden tunne, mistä seuraa raivostuminen), hyväksyn sen tunteen, mutta annan sen kyseisen tunteen laantua eli koitan tehdä jotain muuta hetken aikaa. Vasta sen jälkeen, kun olo tuntuu rauhallisemmalta otan asian esille rakentavalla tavalla. Tähän en oikeastaan pysty sanomaan mitään aikaa, koska se riippuu niin siitä mikä asia on. En ole täydellinen, eikä minusta koskaan tule täydellistä, mutta kyllä se tuntuu hyvältä, kun pystyy hallitsemaan omia tunteitaan paremmin kuin vielä muutama vuosi sitten.

Tänä kesänä jouduin itse somessa vihapuheen kohteeksi oman mielipiteeni vuoksi eräässä fb-ryhmässä. Itse en lähtenyt kirjoittelemaan mitään vastakommentteja niihin vihakommentteihin. Olin hyvin tyytyväinen omaan toimintaani. Ihmisten on helppo lähteä asiattomalle linjalle netissä, ikävä kyllä. Jumala on toden teolla suonut (opettanut!) minulle tyyneyttä asioihin joihin en itse kykene vaikuttamaan! :) Nykyään mietin todella tarkasti mitä tänne nettiin kirjoitan. Tämän oman blogini kohdalla mietin erityisen tarkkaan joka kerta mitä on hyvä kertoa ja kirjoittaa. Kaikkia elämäni yksityiskohtia ei välttämättä ole aivan järkevää kuitenkaan kertoa...Kai se on myös iän tuomaa viisautta, että harkitsee tarkoin mitä sanoo ja mitä kirjoittaa julkisesti...:)

Kuten olen jo kertonutkin pääsin vihasta ja katkeruudesta, kun tulin uskoon. Tämä ei siis tarkoita sitä, etten enään vihastu, vaan sitä, että se tunne ei ole enään ns. "päällä" minulla. Ja pessimismi ei myöskään hallitse enään elämääni. Luotan siihen, että Jumala tietää mikä on minulle parhaaksi ja että Hän järjestää kyllä kaikki minun asiani niinkuin on tähänastikin järjestänyt. Jokaisella asialla on oma aikataulunsa, joka on Herralla yksin tiedossa. Raamattua lukemalla minulle on avautunut hyvin paljon asioita elämästä ja puhdas Jumalan Sana on opettanut minua ihan kaikessa. Olen mm. oppinut rakastamaan itseäni kokonaisuudessaan. Tähän kohtaan onkin hyvä lopetella tällä kertaa.


Aurinkoista ja hyvää
alkavaa uutta viikkoa kaikille!
Nautitaan kesästä ja
muistetaan olla kiitollisia
jokaisesta päivästämme täällä! :)

Hyväksyminen ja irtipäästäminen

Mukavaa päästä taas kirjoittelemaan tänne! :) Tietokone hajosi viime viikolla, joten piti käydä ostamassa uusi kone tai tarkemmin sanottuna uusi keskusyksikkö. Onneksi asia järjestyi nyt alkuviikosta ja löysin Taitonetistä uuden koneen edulliseen hintaan. Kaikki siis hyvin jälleen, minua ei pienet vastoinkäymiset pysäytä, eikä suuret vastoinkäymiset, kaikesta on aina selvitty...

Haluan käsitellä tässä kirjoituksessani lähemmin omaa muutosprosessiani, sitä mitä tapahtui ennenkaikkea muutoksen alkuvaiheilla. Juomisaikoina minulla oli paljon kavereita keiden kanssa näin vain ja ainostaaan juhlimisen merkeissä. Minusta tuntuu, että en oikeastaan edes tuntenut näitä ihmisiä yhtään. Parin kaverin kanssa yritin pitää yhteyttä raitistumispäätöksen jälkeen. Toisen kaverini kanssa pääsin vielä yhden kerran viettämään iltaa, mutta tajusin heti, ettei hän ollut sinut sen asian kanssa, että minä en enään juo. Loppuillasta hän tyrkytti minulle omaa pulloaan ja kysyi, että oletko nyt ihan varma ettet juo. Totesin ystävällisesti hänelle, että olen erittäin varma asiasta. Minulla ei jäänyt kuitenkaan kovin hyvä mieli tuosta illasta...

Kävi sitten hyvinkin pian niin, että yhteydenottoihini jätettiin vastaamatta tai jos niihin vastattiinkin  niin aina löytyi jokin selitys miksei näkeminen jostain syystä onnistunut. Olin surullinen, koin jälleen kerran hylkäämisen tunnetta elämässäni tuolloin. Heille minun raittiuspäätös oli negatiivinen asia.

Tajusin sitten jossain vaiheessa, että minun täytyy toimia itseni parhaaksi. Niimpä lopulta hyväksyin tilanteen ja päästin irti. Lopetin kaikki yhteydenotot näihin vanhoihin ryyppykavereihini. Eihän sekään helppoa tietenkään ollut, mutta se vain täytyi tehdä. Ihmisiä, joilla on myös ongelma juomisen kanssa (ketkä eivät ole kyenneet myöntämään vielä asiaa itselleen) ahdistaa suunnattomasti toisen henkilön raittiuspäätös ja minä ymmärrän tämän asian tässä elämänvaiheessa varsin hyvin nyt.

Jos siis haluat raitistua ja pysyä valitsemallasi tiellä, et yksinkertaisesti voi olla tekemisissä vanhan kaveripiirisi kanssa. Riski retkahtamiseen on silloin erittäin suuri. Ainoastaan siinä tapauksessa, jos henkilö on myöntänyt alkoholin olevan hänelle ongelma yhteydenpito kannattaa, jos hän tavoittelee vain ja ainostaan omasta halustaan raittiutta.  Tämä on minun kokemukseni asiasta. Muutos on aina iso prosessi elämässä, se ei tapahdu hetkessä sormea napauttamalla, minun tapauksessani muutos vei vuosia...

Aurinkoista ja hyvää viikonloppua!

Terveisin Katri :)

Elämää raittiina, uskossa Jeesukseen Kristukseen

No niin, nyt onkin vierähtänyt vähän aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoitellut...Mutta täällä ollaan taas! :) Haluan palata vielä aikaan, jolloin aloin saamaan raittiutta...Minulla ei siis itselläni ollut aluksi mitään uskoa siihen, että pääsisin raitistumaan pysyvästi. Asia (retkahtaminen) pelotti minua todella paljon. Raitistumispäätös oli kuin hyppy tuntemattomaan. Lähipiirissäni ei myöskään kukaan uskonut, että voisin saada pysyvän raittiuden. Nyt kun aikaa on kulunut, ymmärrän sen. Olinhan jo niin monta kertaa aikaisemmin sanonut raitistuvani siinä koskaan onnistumatta...

Jo ennen raitistumistani pelko, viha ja katkeruus hallitsivat elämääni. Olin ikuinen pessimisti joka asian suhteeen. Raitistuminen muutti kuitenkin jo paljon elämääni. Silloin iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut enään maata sängyssä joka viikonloppu krapulassa kuolemanpelossa, vaan pääsin täysin vapaasti tekemään monenlaisia asioita. Olin, että wau, tää on aivan mahtava tunne! Mutta vaikka raitistuin, en päässyt eroon menneisyyden tuomasta katkeruudesta ja vihasta...

Viimeisimmän eroni jälkeen oli kuitenkin iso riski siihen, että retkahtaisin ja joutuisin taas siihen samaan tuskalliseen oravanpyörään, missä elin aikaisemmin ennen raittiutta. Olin siis jälleen kerran tullut uuteen, yhteen tärkeimmistä risteyksistä elämässäni. Minulla pyöri mielessä paluu viinanhuuruiseen elämään. Sisimmässäni kuitenkin tunsin, että en todellakaan halua siihen elämäntyyliin enään ikinä takaisin.

Meni muutama päivä eron jälkeen ja sain käsiini Elämäsi muutos-kirjasen. Tuo kirja kuuluu Mahdollisuus muutokseen-kampanjaan: http://www.mahdollisuus.fi/ Olin viimein valmis ottamaan selvää kuka tämä Jeesus oiken on. Minä kun olin koko elämäni ajan vain ajatellut, että joo on Jumala kyllä olemassa, mutta se on aina ollut hyvin pintapuolista ajattelua. Ja äidin kuoleman jälkeen katkeroidun Jumalalle...Eli jollakin tasolla uskoin tuolloin Jumalaan, mutta en ymmärtänyt miksi jotkut ihmiset puhuivat niin paljon juuri Jeesuksesta. Toisaalta se puhe myös ärsytti minua suuresti silloin.

Lapsesta lähtien olen kuulunut evankelisluterilaiseen kirkkoon, jonka jäsen olen siis edelleen. Kun olin pieni meillä oli äidin kanssa tapana rukoilla iltarukous. Levolle lasken Luojani-rukous rauhoitti minua ja toi turvaa. Muistan myös, että jo ennen kouluikää ihmettelin itseäni ja mietin miten minä voin olla minä. Koitin tarkastella itseäni jotenkin itseni ulkopuolelta...No vähän vaikea selittää tuota, mutta uskon, että minussa on aina ollut se hengellinen puoli, jota jo lapsena hieman ihmettelin...Pyhäkoulussa en kuitenkaan koskaan ole käynyt ja rippikoulukin oli minulle vain eräänlainen pakkosuorite. Hakiessani leimoja rippikoulukorttiin minä vain naureskelin kirkon takapenkissä kaverini kanssa. Ajattelin, että johan tämä on melkoista hihhulointia. Nyt jälkeenpäin harmittaa ja hävettää, että olen herjannut Jumalaani tuolloin ja vielä ihan aikuisiälläkin monet kerrat...Mutta tuo kaikki on tapahtunut siis ennen uskoontuloani...

Jokatapauksessa luin tuon kirjan (kaksi vuotta sitten) Elämäsi muutos eräänä iltana ja heti sen jälkeen tunsin välittömästi sydämessäni, että tämä on juuri sitä elämää, mitä minä tahdon elää ja mitä olen aina halunnutkin elää. Niimpä vastasin Jeesukseen kutsuun kyllä! :) Hän vapautti minut siinä hetkessä kaikesta synnistä. Tuo tunne oli niin vapauttava, että itkin ilosta, olin pelastunut! Löysin totuuden, jota olin koko elämäni etsinyt tietämättäni...Siinä hetkessä päätin antaa anteeksi myös itse kaikille niille ihmisille, ketkä olivat minua joskus väärinkohdelleet... 

Uskoontulo muutti täydellisesti koko minun elämäni. Tarkoitan, että elämääni ei hallitse enään pelko, viha ja katkeruus. Suurin peloistani, kuolemanpelko väistyi, koska uskon, että Jeesus on minua vastassa Taivaassa, sitten kun täällä elämässä minun aikani tulee täyteen. Ennen uskoontuloa inhosin itseäni välillä (liittyy epävakaapersoonallisuus häiriöön ---> rankaisevan vanhemman minätila) ja häpesin itseäni todella paljon. Oikeastaan olen tuntenut suurta häpeää itsestäni ja koko elämästäni jo lapsesta lähtien...

Mutta nyt olen sinut itseni kanssa. Olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen. Olen hyväksynyt sen mitä olin menneisyydessäni ja sen mitä olen nyt. Näin ollen olen oppinut olemaan armollinen myös muita ihmisiä kohtaan...

Nykyään en suorita enään elämääni. Tyhjyyden ja riittämättömyyden tunteet ovat hävinneet, koska sain rauhan sydämeeni! :) Olen kiitollinen Jumalalle jokaisesta päivästä, johon saan herätä täällä. Elämä ei ole todellakaan itsestäänselvyys, elämä on lahja.

Hyvää yötä ja
mukavaa tulevaa
uutta viikkoa kaikille!

Terv. Katri. :)

Alkoholismi -Mitä se on?

Olen jo aikaisemmin kertonut mitä sairaus nimeltä alkoholismi on minulle aiheuttanut. Nyt haluan vielä tarkentaa asioita teille. Alkoholismi eli alkoholiriippuvuus on siis sairaus. Se on tunne-elämän sairaus, mikä sairastuttaa ihmisen sielun ja koko ruumiin. Kuka tahansa voi sairastua alkoholismiin. Toiset sairastuvat siihen jo nuoruudessa toiset vasta myöhään aikuisiällä. Alkoholismi on siis salakavala sairaus, mikä usein johtaa kuolemaan, jos sitä ei hoideta. Suurin osa alkoholisteista on ihan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä. Sinä voit olla siis alkoholisti, vaikka et käyttäisikään joka päivä runsaasti alkoholia.

Kun ihminen sairastuu alkoholismiin myös hänen perheensä ja ystävänsä sairastuvat. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/21/pullopostia-lapsuudesta-alkoholismi-koko-perheen-sairaus
Läheiset voivat hakea apua itselleen mm. Al-Anon vertaistukiryhmistä: https://www.al-anon.fi/
Alkoholisti voi hakea apua itselleen mm. AA-vertaistukiryhmistä. Tässä osoite: http://www.aa.fi/index.php. Ainoa pääsyvaatimus AA-ryhmään mentäessä on halu lopettaa juominen. Mitään muita pääsyvaatimuksia ei ole.

Omalla kohdallani juominen oli täysin pakonomaista käyttäytymistä alusta alkaen niin kuin olen edellä jo kertonutkin. Tiedostin, että se ei ollut minulla mitenkään hallinnassa, ei missään vaiheessa. Joka kerta kun aloin juomaan, en osannut lopettaa, vaan jatkoin juomista, kunnes sammuin tai oksensin. Jos hyvin harvoin joinkin vain yhden juoman, ajattelin, että huomenna (yleensä lauantaina) "saan" juoda sitten taas ihan "normaalisti". Suunnittelin koko elämäni sen mukaan, että juominen mahdollistuu vapaa-ajalla. Jos rahat olivat vähissä, niin ne vähäisetkin rahani menivät viinan ostamiseen tai sitten lainasin joltakin rahaa. Kokoajan oli huono omatunto siitä, että join. Ja jos joku ehdotti jotain juttua missä ei viinaa ollut tarjolla, jätin yleensä menemättä, koska se oli mielestäni täysin tylsää elämää.

Vuosien aikana kokeilin monia eri konsteja vähentää juomista. Otin mm. vähemmän rahaa baariin mukaan, jätin pankkikortin kotiin, koitin laskea juotuja alkoholiannosmääriä, mittasin viina-annokset, kokeilin selincro-lääkitystä, join jopa ykkösolutta pari kertaa, ym. Mikään ei näistä kuitenkaan koskaan tuottanut tulosta. Alkoholistien vertaistukiryhmässä pääsin kokemaan hengellistä herätystä elämässäni ensimmäistä kertaa. Tuolloin taistelelin päivä kerrallaan juomishimoa vastaan. Tämä taistelu kuitenkin loppui v.2016 kesällä, kun Jeesus vapautti minut alkoholiriippuvuudesta!
Olen myös hyvin kiitollinen A-klinikan tarjoamasta avusta. Silloisen omahoitajan kanssa koko elämäni käytiin vaihe vaiheelta läpi ja sitä kautta löydettiin lopulta tämä diagnoosi (epävakaa persoonallisuushäiriö) minulle. Tässä vielä muutama tärkeä linkki koskien alkoholiriippuvuutta: https://www.paihdelinkki.fi/fi/testit-ja-laskurit/alkoholi/alkoholiriippuvuustesti-sadd
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00196
https://www.thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/alkoholi/alkoholi-suomessa

Ylpeilyä, taistelua elämästä ja toivon löytyminen

Kävipä siinä sitten niin, että aloin taas seurustelemaan v. 2010. Sillä kertaa mies oli minua muutaman vuoden nuorempi. Tuo suhde oli sellaista näyttämisen halua enimmäkseen. Olin vielä tuolloin katkera entiselle miesystävälleni, joten halusin pönkittää näin omaa itsetuntoani. Suhde oli minulle ns. "laastarisuhde". Ikävää, että tässäkään suhteessa ei ollut tervettä pohjaa millään tavalla. Mutta tänä päivänä olen iloinen siitä, että suhde sai päätöksen 2,5v. seurustelun jälkeen. Olin myös jälleen kerran joutunut petetyksi. Tämän suhteen jälkeen alkoi taas sama homma...Ravasin enimmäkseen yksin baareissa ja koitin pitää masennusta taka-alalla siinä tietenkään onnistumatta.

Päätin lopettaa terapiani (mtt) tuon kyseisen parisuhteen aikana ennen lähihoitajaksi valmistumistani eli v. 2011. Totesin, että voin käydä myös tarpeen tullen työterveydessä juttelemassa, jos tulee hankaluutta elämässä.  Hakeuduin kuitenkin vuonna 2012 a-klinikan asiakkaaksi ja kävin ryhmäterapiassakin sen kautta. Ryhmä oli avoin ryhmä ja se oli suunnattu kaikille päihdeongelmaisílle. Kuuntelin tarkasti muiden elämäntarinoita ja pähkäilin (taas), ettei minulla mitään alkoholiongelmaa ole! Sain iskostettua päähäni, että alkoholistithan ovat niitä, jotka makaavat katuojissa. Niinpä lopetin ryhmäkäynnit ja käynnit kokonaan a-klinikalla.

Sain opinnot päätökseen kiitettävästi v.2012 ja olin heti valmistumiseni jälkeen työssä 2014 syyskuun loppuun asti. Olen aina pyrkinyt tekemään parhaani työssäni ja tiedän, että parhaani tein myös tuolloin. Olen hyvin kiitollinen, että sain työskennellä hyvässä ja kannustavassa työilmapiirissä. Minulla oli tuohon aikaan unelmatyöpaikka ja työkaverit. Kuitenkin väsymys ja masennus haittasivat välillä paljonkin työskentelyäni ja jouduin hakemaan sairaslomaa tietyin väliajoin. Minulla on vuodesta 2007 lähtien ollut öisiä paniikki/kauhukohtauksia, jotka aiheuttivat minulle erittäin väsyneen ja kipeän olon.

Tammikuussa v. 2014 eräänä viikonloppuna hakeuduin OYS:n yhteispäivystykseen. Pyysin jälleen päästä a-klinikan asiakkaaksi. Itkin ja sanoin, että en tiedä enään miten ylipäätäänsä selviän hengissä elämässäni, olin niin rikki kuin ihminen voi vain olla. Asiat etenivät hieman jälleen. Sain aloitettua käynnit vuoden alusta uuden omahoitajan luona ja siellä minulle mainittiin myös alkoholisteille suunnatusta vertaistukiryhmästä. Olin aluksi hieman epäileväinen, vaikka olinhan kyllä muutamaan kertaan itsekin jo miettinyt kyseiseen ryhmään tutustumista. Olin käynyt netissä selailemassa heidän sivustoaan ja ajatellut, että vieläkö minun pitää tuonnekin mennä... Mutta sain viimein käynnit säännölliseksi a-klinikalla ja kävin tutustumaan myös alkoholistinaisten vertaistukiryhmään helmikuussa 2014. Käynti oli kaikessaan hyvä, mutta mietin aluksi, miksi siellä kuitenkin puhuttiin Jumalasta niin paljon...Tosin juomisaikoinani huusin kyllä Jumalaa avuksi aina sitten krapulassa...oloni oli hirveä joka kerta niin fyysisesti kuin henkisestikin...Kuolemanpelko oli aina läsnä.

Epäilyistäni huolimatta jatkoin kuitenkin vertaistukiryhmäkäyntejä jonkin aikaa, mutta huhti-toukokuulla jättäydyin pois ryhmistä. Tämä siksi koska, minulle tarjottiin a-klinikalla hoitona Selincro-lääkitystä. Lääke on alkoholinkäytön vähentämiseen tarkoitettu. Toimiessaan lääke vähentää juotuja annosmääriä, jolloin juotu määrä jäisi n. 1-5 alkoholiannokseen. Olin innoissani ja toiveikas, minusta voisikin tulla vielä kohtuukäyttäjä kyseisen lääkkeen avulla! Kokeilin lääkettä kaksi kertaa sitten kesällä 2014 ja se ei toiminut minun kohdallani. Join samaa rataa, eli 10-15 annosta illan aikana. Niimpä jätin lääkkeenkäytön ja ajattelin, että on vain pärjättävä.

Juominen jatkui, mutta tapasin kesällä miehen, jonka kanssa aloin sitten seurustelemaan. Syksyllä 2014, kun vuorotteluvapaan sijaisuuteni loppui, tultiin tilanteeseen, jolloin jouduin kertomaan omasta alkoholiongelmastani miesystävälleni. Päätin yrittää raittiutta silloin tosissani, en halunnut pilata suhdetta omilla juomissekoiluillani. Omahoitajakäynnit jatkuivat ja menin myös uudestaan alkoholisteille suunnattuun vertaistukiryhmään marraskuussa. Tuo alku oli todella todella vaikeaa, kamppailin monet kerrat juomishimoa vastaan. Vertaisryhmästä sain kuitenkin aina voimaa pysyä raittiina päivän kerrallaan. Ryhmän ainoa pääsyvaatimus oli halu lopettaa juominen. Kun sitten raittiutta alkoi tulemaan aluksi viikkoja, sitten kuukausia, koin vähitellen hengellistä kasvua. Aloin miettimään koko tätä elämää paljon syvällisemmin ja sain vahvasti uskon siihen, että Jumala on todella olemassa. Pääsin pitkälle sairaslomalle, viimeinkin sain keskittyä hoitamaan itseäni ilman syyllisyyden tuntemuksia.

Raittiudesta huolimatta ihmettelin omaa käyttäytymistäni välillä hyvinkin paljon tietyissä tilanteissa ja otin asian puheeksi omahoitajani luona a-klinikalla. Kerroin hänelle esimerkkejä elämästäni ja hän kertoi minulle epävakaapersoonallisuus häiriöstä. Sanoin olevani valmis ottamaan selvää oliko minulla tämä kyseinen häiriö. Testit tehtiin minulle toukokuussa v. 2015. Kriteerit täyttyivät ja sain diagnoosin epävakaa persoonallisuushäiriö (rajatilatyyppi). Asia kuulosti aluksi (minulle itselleni) hieman pelottavalta. Pohdin, että nyt olin siis vielä kaiken lisäksi hullu, hullu alkoholisti... Se, että diagnoosi selvisi minulle oli lopulta kuitenkin suuri helpotus. Olin huojentunut, koska tiesin pääseväni aloittamaan epävakaille suunnatun ryhmäterapian tammikuussa v. 2016.

Parisuhde ei kuitenkaan kestänyt suurta elämänmuutosprosessiani. Yhdessäolo tuntui kovin vaikealta molempien henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Päätimme siis erota kesällä 2015. Eron myötä tuona samana kesänä löysin kuitenkin viimeinkin sen mitä olin koko elämäni etsinytkin... Löysin Jeesuksen elämääni. :) Kaikkivaltias Jumala toi minut pimeydestä valoon!

Nyt hyvää yötä.

Terveisin:

Katri

Elämää eron jälkeen

Tammikuussa v. 2009 sitten erosin silloisesta miesystävästäni. Ero vaikutti minuun erittäin negatiivisesti pitkään ja vei todella paljon voimia minulta. Menetin ruokahalunikin osittain joksikin aikaa. Laihduin tuon kevään ja kesän aikana n. 10 kg. Muistelen, että taisin kyetä olemaan ilman alkoholia vähän aikaa. Ihme ja kumma, edes juominen ei tuolloin hetkeen huvittanut. Minun oli vaikeaa olla yksin enkä myöskään kyennyt asumaan enään asunnossa, joka oli vain täynnä ikäviä muistoja menneen parisuhteen ajalta. Niinpä päädyin hakemaan uutta vuokra-asuntoa.

Oma kämppä löytyi sitten aika piankin Kaakkurista, pieni kaksio citymarketin vierestä. Alue, jonne muutin oli hyvin levotonta, mitä en tietenkään tiennyt. Tämä selvisi sitten vähitellen minulle. Naapureilla oli lähes joka viikonloppu bileitä. Jotenkin kuitenkin turruin siihen ainaiseen meteliin ja menihän itsellänikin kaikki vapaa-aika juhliessa...

Ajattelen niin, että tuo sinkkuaika oli minulle hyvin "itsetuhoista" aikaa tuolloin. Sain haluamaani huomiota yöelämässä ja se tietenkin imarteli minua. Olin itseasiassa jopa vähän ihmeissäni siitä silloin. Tämä kuulostaa naurettavalta, mutta asenteeni baariin mennessä oli: "Katsokaa kaikki, tässä minä nyt olen!"
Olin siis todella itsevarma baariin astellessa. Mutta tuo kaikki oli vain pelkkää (alkoholin käytön luomaa) illuusiota. Se oli naamari, jonka asetin päähäni joka kerta, kun aloitin juomisen. Saatoin kyllä hymyillä ja näyttää iloiselta, mutta syvällä sisimmässäni itkin vain tuskasta.

Lähdin monesti myös yksin baariin, jos kukaan kaveri ei päässyt lähtemään mukaan. Yritin etsiä rakkautta, uutta miesystävää epätoivoisesti. Läheisyyden kaipuun seurauksena lähdin usein tuntemattomien mukaan jatkoille. Häpeä ja itseinho oli valtava, kun seuraavana aamuna kotiini sitten laahauduin ties mistä hirveässä olotilassa. Unihäiriöni pahenivat myös tuohon aikaan ja käytin rahaakin täysin holtittomasti. Minulle muodostui myös vähitellen pakko-oireinen häiriö. Kun lähdin asunnostani mm. hella piti tarkistaa moneen otteeseen, samoin ulko-ovi. Usein saatoin palata vielä ulkoakin tarkistamaan, että olin varmasti sammuttanut kaikki hellan levyt.

Koin oloni erittäin turvattomaksi. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä sisäisen rauhan tunteesta. Olin todella levoton, koko elämäni oli vain yhtä kaaosta. Hoitokäyntini mielenterveystoimiston puolella olivat hyvin epäsäännöllisiä vuosina 2008-2012. Peruin tuolloin useasti terapiakäyntejäni, koska laitoin kaiken muun oman hyvinvointini/terveyteni edelle. Suoritin elämääni, yritin arkisin opiskella ja pitää kulisseja yllä parhaani mukaan.

Seurustelu, läheisriippuvuus ja hoitoon hakeutuminen ensimmäisen kerran v. 2008

Vuosia kului ja meno jatkui aina samana. Edes seurustelusuhteet eivät "rauhoittaneet" minua. Juomaan oli päästävä edelleen ainakin kerran viikossa, välillä useamminkin. Ennen baariin menoa join aina tuhdit pohjat kotona. Kapakassa sitten tankattiin lisää nopealla tahdilla. Tämä hallitsematon juominen aiheutti minulle pahoinvointia jo baarissa. Oksensin monet kerrat kuppiloiden vessoissa, mutta en osannut hävetä asiaa siinä hetkessä runsaan humalatilani vuoksi. Osasin myös näytellä (joskus) selvempää kuin mitä oikeasti olin. Jouduinpa pari kertaa aggressiivisen portsarin käsittelyynkin, minut kirjaimellisesti paiskattiin ulos eräästä yökerhosta 2000-luvun alussa. En suinkaan ollut ainoa kenelle kävi samoin... Mutta oli jälleen kerran ihmeellistä, ettei minulle käynyt mitään. Henkisiä vammoja tapaus kuitenkin aiheutti minulle vain lisää.

Ensimmäisen seurustelusuhteeni aikoina, suhteen alussa mokailin itsekin humalapäissäni. Mustasukkaisuudesta johtuen (luulin miesystävälläni olleen säpinää jonkun toisen naisen kanssa) "kostoksi" suutelin toista miestä eräässä yökerhossa. Kaduin ja häpesin kovasti tekoani tuolloin, enkä sen jälkeen moista enään tehnyt. Tapahtuneesta aiheutui kuitenkin jatkuvaa epäluottamusta suhteeseen molemminpuolin. Jotenkin ihmeen kaupalla tämä suhteeni kesti n. 8v. Näin jälkeenpäin ajateltuna kyseinen parisuhde ei ollut millään tavalla terveellä pohjalla. En osannut lähteä suhteesta, koska olin myös läheisriippuvainen. Tämänkin asian olen ymmärtänyt vasta pari vuotta sitten. Kokemani ikävät asiat suhteessa loivat minuun jatkuvan riittämättömyyden tunteen ja epäilin pettämistä lähes kokoajan. Suhteen loppuajoilla minulle selvisi, että miesystäväni oli pettänyt minua. Hän ei itse sitä koskaan minulle myöntänyt, mutta silloin päätin, että oli aika erota.

Mennään vuoteen 2008. Tuolloin olin siis vielä parisuhteessa. Oli muistaakseni ollut jonkun hyvän ystävän synttärijuhlat ja olimme olleet baarissa jälleen kerran juhlimassa. Muistikuvat ovat hyvin hataria tästä illasta. Olimme tulleet kotiin, mutta en muista siitä mitään. Se mitä edelleen muistan on, että löysin itseni silloisen kotitaloni (kerrostalo) hissistä vähissä vaatteissa. Olin siis lähtenyt omasta asunnostani käytävälle ja hissiin. Muistan itkeneeni ja olin todella kovassa humalassa. Jotenkin löysin kuitenkin takaisin omaan asuntooni. Aamulla minut valtasi hirveä ahdistus, pelko ja valtava häpeän tunne. Entä jos joku oli nähnyt minut vähissä vaatteissa talon käytävillä haahuilemassa?! Entä jos pahimmat kauhuskenaariot olisivat toteutuneet: Jos olisin loukannut itseni tai jopa menettänyt henkeni tuon känniseikkailuni takia. Taas olin saanut kokea Korkeimman varjelluksen tuossakin tilanteessa. Silloin ajattelin sen olevan vain humalaisen tuuria, ettei mitään kauheuksia päässyt sattumaan.

Tuon tapahtuneen jälkeen pelko ja häpeä kasvoi niin suureksi, etten voinut pariin päivään poistua asunnostani. Järkyttävästä krapulasta selvittyäni aloin miettimään, ettei näin voinut enään jatkua. Jotain oli tehtävä. Tajusin, että juomisestani aiheutui minulle hyvin paljon ongelmia. Ajattelin, että vähentää pitäisi (en uskaltanut ajatella lopettavani juomista kokonaan), mutta mikä avuksi. Selailin nettiä ja luin Redin (nuorten päihdeasema) toiminnasta. https://www.ouka.fi/oulu/terveyspalvelut/avohoito-a-klinikka-ja-redi
Jostain sain voimia raahautua eräänä aamuna kyseiseen paikkaan hoitoon. Redi sijaitsi tuolloin Oulun keskustassa, kävelymatkan päässä silloisesta kodistani. Minulla oli erittäin vainoharhainen olo kävellessäni hoitoon. Päässäni takoi vain lause: "Kaikki tietää..!" Toivon, ettei kukaan tuttu näkisi minua.

Hoito Redillä kesti n. 3kk. Käynneistä oli minulle apua ja olin koko tuon ajan täysin juomatta. Sen jälkeen olikin liian hyvä olo kaikesta ja päätin palkita itseäni hieman juomalla alkoholia. Olin heti samassa pisteessä kuin aikaisemmin ennen hoitoon tuloa. Koin lopulta, ettei Redillä pystytty auttamaan minua täysin kokonaisvaltaisesti, joten pyysin päästä mielenterveystoimiston asiakkaaksi keväällä 2008.

Koulumenestys peruskoulussa ja alkoholin käytön aloittaminen 13-vuotiaana

Huolimatta siitä, että olin kiusattu koulussa, sain ala-asteen opinnot suoritettua ihan kiitettävästi loppuun. Päästyäni yläasteelle keskiarvoni oli 8,6. Olin hyvin lahjakas liikunnassa, pidin kaikista pallopeleistä (erityisesti pesäpallosta) ja pikajuoksu oli myös yksi vahvuuksistani. Sain kiitettäviä numeroita myös englannin kielestä ja äidinkielestä. Yläasteelle siirryttäessä keskittymiseni koulunkäyntiin kuitenkin lopahti täysin. Se näkyi myös keskiarvossa, joka laski vuosi vuodelta. Yläasteella minua kiinnosti enemmän vapaa-ajanvietto, kavereiden seurassa oleminen. Keskiarvoni taisi olla 6,8 päästyäni peruskoulusta jatko-opintoihin Haukiputaan ammattikouluun kokkipuolelle.

Viikonlopun jälkeen monet nuoret puhuivat koulussa välitunneilla aina siitä, kuinka siistiä ja hauskaa oli ollut "ryyppyreissulla". Alkoholin kokeilu alkoi siten kiinnostamaan myös itseäni ja ajattelin varmaan tuolloin myös saavani sitä kautta hyväksyntää kavereilta. Se, että alkoholi oli kielletty alaikäisiltä teki hommasta vain kiinnostavampaa ja jännempää, ikävä kyllä. Olin vain 13-vuotias, kun join ensimmäisen kerran itseni humalaan. Ajattelin silloin, että tämä on nyt se "mun juttu". Alkoholin käyttö tuli täysin säännölliseksi minulle 14-vuotiaana. Joka perjantai viikonlopun viettoon lähdettiin juomaan. Myös juhlapyhinä juomista tuli harrastettua.

Olin kaveriporukassani aina se, joka oli eniten humalassa. Kaikenlaisia ikäviä asioita sattui jo silloin minulle näillä "ryyppyreissuilla." Loukkasin joka kerta itseäni eri tavoin. Taisin olla 14-vuotias, kun kaaduin ensimmäistä kertaa pyörällä humalassa. Kyyditin erästä kaveriani, kypärää ei ollut kummallakaan päässä. Kasvoihini tuli asfaltti-ihottumaa ja huuli turposi. Kaverille ei käynyt onneksi mitään. Elämäni olisi voinut jo tuolloin saada hyvin surullisen päätöksen, jos olisimme esim. kaatuneet keskelle autotietä. Pyörä kuitenkin luisui ojaan, mikä oli tavallaan minun ja kaverini pelastus, ettei mitään pahempaa päässyt sattumaan.

Mustelmia ilmaantui eripuolille vartaloa joka juomiskerran jälkeen. Muistan erään päivän, kun oli liikuntatunti koulussa. Polveni olivat ihan mustelmilla viikonlopun jäljiltä. Minulla oli shortsit jalassa, jotta kaikki varmasti näkivät nuo isot mustelmat polvissani. Pahoinvoinnistani kertoi tuolloin se, että nautin kovasti siitä, kun sain huomiota kavereiltani tuossa tilanteessa. Haluan kertoa suoraan ja rehellisesti asioista, jotta alkoholin käytön riskit ja haitat tulisivat parhaiten esille. Alkoholismi on erittäin vakava sairaus.
Olen ehdottomasti tänä päivänä raittiuden puolesta puhuja. Kannustan erityisesti lapsia ja nuoria raittiiseen elämäntapaan. Elämä on paljon hauskempaa ilman viinaa, jos minulta asiaa kysytään!
https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/raittius-ei-oo-kirosana

Kiusatuksi joutuminen, kaveripiiri ja murrosikä

Olin lapsena hyvin ujo ja arka. Jännitin joka päivä kouluun menoa ja koulussa olemista. Kokemukseni koulunkäynnistä (ala- ja yläasteella) on hyvin negatiivinen, koska minua kiusattiin. Kiusaaminen oli jopa fyysistä 1. luokalla ollessani. Tuohon aikaan opettajat olivat todella voimattomia näiden tilanteiden selvittelyissä. Kiusaajat kyllä pyysivät anteeksi, mutta ei siitä ollut mitään apua. Sama kiusaaminen vain jatkui koko 1. luokan ajan.

Tämä ns. henkinen kiusaaminen alkoi, kun olin 3.luokalla. Minulla alkoi luokan muihin tyttöihin verrattuna aikaisemmin murrosikä. Olen rakenteeltani ollut aina isokokoinen, kuitenkin normaalipainoinen. Jos olisin ollut ylipainoinen, se ei siltikään oikeuta ketään kommentoimaan kenenkään ulkonäköä millään tavalla. Kaverini olivat hyvin hoikkia tyttöjä. Muistan kuinka he monet kerrat valittelivat (naureskellen) isoon ääneen olevansa läskejä ja kuinka heidän tulisi laihduttaa (olin siis heidän kanssaan näissä tilanteissa). Joka kerta tuon kuuleminen tuntui minusta todella pahalta. Pidättelin vain itkua ja lähdin pois tilanteesta sanomatta yhtään mitään. Tiesin, että he kohdistivat nuo sanomisensa minuun, koska olinhan painavempi kuin he.

Tuolloin lapsena en ymmärtänyt miten minun olisi pitänyt toimia kyseisissä tilanteissa. Vaikenin siis asiasta joka kerta. Näin aikuisena, kun asiaa olen käynyt läpi (terapiassa), tiedän, että pelkäsin tulevani hylätyksi, jääväni ilman ystävää. Pyrin siis miellyttämään kavereitani, olin hiljaa, koska halusin vain olla hyväksytty sellaisena kuin olen.

Minua kiusattiin ala- ja yläasteella myös hiusteni takia. Jouduin kuulemaan monet kerrat "pottatukka"-huutoja erään pojan suusta, kun hän näki minut koulun käytävillä. Myös kahta ystävääni kiusattiin. Heille huudeltiin todella paljon ilkeyksiä koko yläasteen ajan. En uskaltanut puolustaa heitä, koska pelkäsin, että minua alettaisiin kiusaamaan taas enemmän.
Kyllä lapset osaavat olla julmia toisiaan kohtaan. Onneksi kuitenkin nykyään kouluissa tiedostetaan nämä asiat paremmin ja puututaan tehokkaammin kiusaamiseen. Tietynlaista turvaa kouluihin tuo varmasti myös koulupoliisi. http://yle.fi/uutiset/3-8833860

Kuka olen ja miksi halusin aloittaa blogin kirjoittamisen

Hei, nimeni on Katri. Olen 34-vuotias nuori nainen Oulusta. Alkoholisoiduin 14-vuotiaana, mutta nyt olen ollut kohta 3-vuotta täysin raittiina. Minulla on diagnosoitu v. 2015 epävakaa persoonallisuushäiriö (rajatilatyyppi). Tämän vuoden alussa sain vielä lisädiagnoosin: Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso. Olen tällä hetkellä sairaslomalla syyskuun 3. päivään asti.

Idea blogin kirjoittamisesta lähti elämään vahvasti viime viikolla, kun satuin huomaamaan somessa mielenterveysaiheisen kampanjan (Diagnosis Free Zone). Kampanjan tarkoituksena on vähentää mielenterveysongelmiin liittyviä ennakkoluuloja ja syrjäytymistä. Koin, että nyt olin viimein valmis antamaan (julkisesti) kasvot tähän kyseiseen kampanjaan. Vierailin myös Sairaankaunis-sivustolla facebookissa ja laitoin merkille, että moni oli jakanut sinne oman tarinansa linkittäen bloginsa osoitteen. Mietin heti voisiko blogin kirjoittaminen sopia myös minulle tässä elämänvaiheessa, kun eheytymisprosessini on tietyllä tavalla vakaalla pohjalla.

Tuumasta toimeen, aloin etsimään tietoa netistä blogin kirjoittamiseen liittyen ja selailin ihan kaikenlaisia elämään liittyviä blogeja. Jostain netistä luin, että kuka tahansa voi aloittaa blogin kirjoittamisen.
Olen lapsuus- ja nuoruusvuosinani kirjoittanut välillä päiväkirjaa ja muutenkin kirjoittaminen on aina ollut yksi vahvuuksistani. Nämä seikat tietenkin vahvistivat päätöstäni luoda oma blogi.
Päällimmäinen syy blogin luomiseen on halu auttaa muita ihmisiä, joilla on samankaltaisia haasteita elämässään. Jos minä voin omalla tarinallani tuoda jonkun elämään toivoa niin se on ihan mahtava juttu!

Lapsuudessani perheeseeni kuului äiti, isä ja kaksi isosiskoa. Äitini sairastui rintasyöpään, kun olin alle kouluikäinen. Hän kuitenkin selvisi siitä rinnanpoistamisella. Muutama vuosi siitä eteenpäin syöpä uusiutui. Vuonna 1995 toukokuussa äitini kuoli syöpään. Elämä oli ollut vaikeaa jo äidin sairastelujen aikana, mutta kun äitini kuoli, jokin minussa myös kuoli tuolloin.

Äidin kuoltua isäni yritti parhaansa, mutta valitettavasti hänen selvitymiskeinoksi suruun tuli erittäin runsas alkoholinkäyttö. Tästä seurasi ikäviä asioita vain lisää ja vanhin siskoni joutui ottamaan enemmän vastuuta minusta ja toisesta siskostani. Kerrottakoon vielä, että isäni viinankäyttö toi ongelmia perheeseeni jo silloinkin kun äitini vielä eli. Ongelmat korostuivat etenkin viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Tietynlainen pelon ilmapiiri oli kokoajan läsnä lapsuudessani.

Vaikka äidin sairastelu ja isän alkoholiongelma varjostivat jollaintapaa lapsuuttani, minulla on onneksi myös paljon hyviäkin muistoja lapsuudestani. Niitä hyviä muistoja olen etenkin tämän vuoden aikana muistellut erityisesti. Äiti oli hyvä leipuri, meillä oli aina kotona jotain hänen leipomaa leipää, pullaa, yms. tarjolla. Talvisin isä vei meidät pilkille ja kävimme myös paljon kelkkailemassa, mäkeä laskemassa, ym. luontoretkillä. Siskoni kanssa leikimme paljon metsissä, rakensimme majoja ja ulkoilimme paljon.

Äidistä minulle on jäänyt hyvä ja kaunis muisto. Hän oli hyvin elämäniloinen ja rohkea ihminen. Haluan vielä tässä palata isäni alkoholiongelmaan...Tarkoituksenani ei ole syyllistää häntä mistään, sillä tiedän, että hän on aina yrittänyt ja tekee tietysti edelleen parhaansa isänä. Mutta myönnettävä on, olen ollut erittäin vihainen hänelle menneistä ajoista aikuisiälle asti. Vasta uskoontuloni myötä olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja sitä kautta myös muita ihmisiä kohtaan. Olen pystynyt antamaan anteeksi isälleni ne ajat joilloin hän aiheutti surua ja huolta elämääni haitallisella alkoholinkäytöllään. Mutta anteeksianto ei ole tapahtunut hetkessä. Sekin on ollut minulle eräänlainen prosessi, joka on kestänyt noin parin vuoden ajan. Pitää muistaa, että kaikki me teemme virheitä, kukaan ei ole täydellinen ja se tekee meistä ihmisiä.

Haluan korostaa, että blogini on tarkoitettu kertomaan ennenkaikkea minun matkastani elämässä. En tule kommentoimaan isäni tai siskojeni elämää tämän enempää kuin mitä olen edellä kertonut. Koin tärkeäksi kuitenkin kertoa nämä asiat lapsuudestani ja perheestäni. Tarkoitus on kuitenkin käsitellä minun elämääni ennen raitistumista ja raitistumisen jälkeen. Tähän on varmasti hyvä lopettaa tämä ensimmäinen blogitekstini. Hyvin huojentunut ja kiitollinen mieli on, kun pääsin viimein kirjoittamaan ensimmäisen tekstini tänne! ☺ Tästä on hyvä jatkaa matkaa...

Hyvää yötä,
terveisin Katri