Onnellisuudesta ja tunteiden näyttämisestä

Mistä asioista sinä ajattelet onnellisen elämän koostuvan? Mitkä asiat tekevät sinut kiitolliseksi elämässäsi? Jokapaikassa näkee puhuttavan onnellisesta elämästä. Minulle onnellisuus tarkoittaa kiitollisuutta elämästä, jokaisesta päivästä, johon saan herätä. Olen kiitollinen siitä, että löysin rakastavan Jumalan elämääni. Hänen armossaan saan elää ja oppia asioita tällä elämänmatkallani. Olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse suorittaa enään elämääni vaan riitän juuri tällaisena kuin olen, omana itsenäni. Olen onnellinen jokaisesta raittiista päivästä, terveydestä, perheestäni ja ystävistäni. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut apua (terapiaa) elämässäni, kun olen sitä tarvinnut ja kun sitä edelleenkin vielä tarvitsen. Olen kiitollinen siitä, että tuska mitä koin ennen uskoontuloani opetti minua taistelemaan paremman elämän puolesta. Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut iloitsemaan pienistäkin asioista elämässä ja kaikesta siitä kauneudesta mitä ympärilläni on. Olen kiitollinen siitä, että voin auttaa muita samankaltaisia haasteita kohdanneita ihmisiä elämässäni.

Onnellisuudesta on mielestäni todenteolla saatu aikaan harhaanjohtava ilmiö. Minua ihmetyttää, kun yhteiskunnassamme  on pyritty luomaan kuva elämästä, joka aina on iloista, hauskaa, mukavaa ja niin suorituskeskeistä. Median luoma kuva täydellisestä ihmisestä täydellisessä maailmassa on mielestäni varsin huvittavaa, mutta ennenkaikkea se on erittäin surullista. Siinä on hirveä ristiriita, jos olet surullinen ja sitten yrität vain väkisin sulloa ne surulliset ja ahdistavat tunteet jonnekin kauas pois mielestä. Ikäänkuin pitäisi kokoajan yrittää hymyillä hampaat irveessä, vaikka tunne olisikin aivan päinvastainen juuri sillä hetkellä. Me emme pääse pakoon tunteitamme, negatiivisetkin tunteet seuraavat meitä mukana kunnes lopulta joudumme kohtaamaan ne. Tästä on itselläni varsin hyvä kokemus. Pakenin koko elämäni ajan kaikkea negatiivisia tunteitani juomalla...
Suomalaisessa kulttuurissa on totuttu siihen, ettei tunteita ole hyvä näyttää. Näinhän asia on ollut jo sota-ajoilta lähtien...

Tänään ollessani rannalla satuin huomaamaan tilanteen, jossa lapset olivat äitinsä kanssa liikkeellä. Lapset ilakoivat suureen ääneen, mikä minusta oli täysin normaalia. Äiti kuitenkin hyssytteli lapsiaan, etteivät olisi kovin äänekkäitä. Ihmettelin kovasti ystävälleni tuota asiaa. Miksi siis lapsia pitäisi koittaa hyssytellä ja hiljentää ulkona ollessa? Tästä edellä kertomastani esimerkistä tulee esille juuri se, että meidän suomalaisten kuuluisi olla jotenkin tasaisia ja tunteita ei missään nimessä saisi näyttää julkisesti. Tunteiden näyttäminen yhdistetään hyvin vahvasti häpeän kokemiseen meidän kulttuurissamme. Tämä on mielestäni erittäin harmillista! Häpeä on hyvin kahlitseva tunne ihmisellä, se vaurioittaa ihmisen sisintä, sielua...

Olen sitä mieltä itse, että lapset saavat huutaa ja ilakoida ulkona niin paljon kuin ääntä vain lähtee. Vanhempien ja aikuisten tehtävä on rohkaista lasta näyttämään tunteensa, myös negatiiviset. Lapselle olisi hyvä kertoa, että kaikki hänen tuntemansa tunteet ovat sallittuja. Aikuisen olisi hyvä sanoittaa lapsen tunteita, koska  pieni lapsi ei itse vielä osaa säädellä eikä tunnistaa kaikkia omia tunteitaan.
Olen itse vasta näin aikuisiällä joutunut (päässyt!) opettelemaan tunteiden säätelyä ja hallintaa terapiassa. Helppoa se ei ole ollut, kuten jo varmaan tiedättekin, eikä se tule jatkossakaan sitä olemaan. Mutta oikealla tiellä olen nyt, sen tiedän varmaksi. Mitä jos siis rohkaisisimme toisia ihmisiä näyttämään omat tunteensa, jopa ne negatiivisetkin? Itkeä saa silloin kun itkettää ja nauraa saa silloin, kun naurattaa. Jokaisella ihmisellä on oikeus tuntea, niin lapsilla kuin aikuisillakin.

Kuulumiseni tänäpäivänä

Olen tosiaan vielä sairaslomalla tämän vuoden syyskuun alkuun asti. Vuorotteluvapaan sijaisuuden jälkeen syksyllä 2014 olin pitkään työttömänä, mutta lähdin sitten kuntouttavaan työtoimintaan. Tällä hetkellä olen siis pois kuntouttavasta työtoiminnasta. Vointini on parantunut tämän kevään ja kesän aikana ja tarkoitukseni on aloittaa syyskuun alusta jälleen kuntouttava työtoiminta. Luovat ryhmät kiinnostavat erityisesti, joten rukouspyyntöni onkin, että sopiva paikka löytyisi minulle. Myös yksin ollessa tuunailen kaikenlaista pientä kotona. Hyvin terapeuttista puuhaa niinkuin valokuvaaminenkin on minulle. Tästä puuheenollen, tarkoitukseni on myös päästä voimauttavan valokuvauksen ryhmään, mikä on mtt:n järjestämä. Syyskuussa sekin ryhmä alkaisi. Jos Jumala suo, niin pääsen myös tuohon kyseiseen ryhmään...

Olen käynyt nyt säännöllisesti vuodesta 2014 yksilöterapiassa ja v. 2016 pääsin Oulun mielenterveystoimiston järjestämään epävakaille suunnattuun ryhmäterapiaan.
Tätä linkkiä klikkaamalla pääset tutkailemaan kyseistä hoitomallia: http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526209685
Tämä ensimmäinen ryhmäterapiajakso kesti 11kk. Sen jälkeen minulle tarjottiin vielä mahdollisuutta lähteä jatkoryhmään. Päätin silloin samantien, että menen ehdottomasti vielä jatkoterapiaan. Ryhmä alkoi siis tämän vuoden tammikuussa ja kestää joulukuun loppuun. Tässä vielä tietoa epävakaa persoonallisuus häiriöstä: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx

No miten olen sitten ihan käytännössä muuttunut ihmisenä tässä 2-vuoden aikana? Ryhmäterapiasta on ollut minulle erittäin paljon apua. Olen oppinut tunnistamaan omia minätilojani ja skeemoja, jotka muutamat näkyvät vielä hyvinkin vahvasti elämässäni. Sitä kautta olen oppinut säätelemään omia tunteitani ja omaa käyttäytymistäni. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon mm. oma somekäyttäytymiseni. Vielä muutama vuosi sitten saatoin kirjoitella erinäisiin ikäviin juttuihin raivoissani mitä sylki suuhuni toi, en ajatellut sen koommin asiaa.

Nykyään jos huomaan jotain epäkohtia tai joudun jollaintapaa vaikkapa itse väärin kohdelluksi otan ns. aikalisän itselleni. Kun raivostumisen tunne tulee (yleensä ensisijainen tunne on avuttomuuden tunne, mistä seuraa raivostuminen), hyväksyn sen tunteen, mutta annan sen kyseisen tunteen laantua eli koitan tehdä jotain muuta hetken aikaa. Vasta sen jälkeen, kun olo tuntuu rauhallisemmalta otan asian esille rakentavalla tavalla. Tähän en oikeastaan pysty sanomaan mitään aikaa, koska se riippuu niin siitä mikä asia on. En ole täydellinen, eikä minusta koskaan tule täydellistä, mutta kyllä se tuntuu hyvältä, kun pystyy hallitsemaan omia tunteitaan paremmin kuin vielä muutama vuosi sitten.

Tänä kesänä jouduin itse somessa vihapuheen kohteeksi oman mielipiteeni vuoksi eräässä fb-ryhmässä. Itse en lähtenyt kirjoittelemaan mitään vastakommentteja niihin vihakommentteihin. Olin hyvin tyytyväinen omaan toimintaani. Ihmisten on helppo lähteä asiattomalle linjalle netissä, ikävä kyllä. Jumala on toden teolla suonut (opettanut!) minulle tyyneyttä asioihin joihin en itse kykene vaikuttamaan! :) Nykyään mietin todella tarkasti mitä tänne nettiin kirjoitan. Tämän oman blogini kohdalla mietin erityisen tarkkaan joka kerta mitä on hyvä kertoa ja kirjoittaa. Kaikkia elämäni yksityiskohtia ei välttämättä ole aivan järkevää kuitenkaan kertoa...Kai se on myös iän tuomaa viisautta, että harkitsee tarkoin mitä sanoo ja mitä kirjoittaa julkisesti...:)

Kuten olen jo kertonutkin pääsin vihasta ja katkeruudesta, kun tulin uskoon. Tämä ei siis tarkoita sitä, etten enään vihastu, vaan sitä, että se tunne ei ole enään ns. "päällä" minulla. Ja pessimismi ei myöskään hallitse enään elämääni. Luotan siihen, että Jumala tietää mikä on minulle parhaaksi ja että Hän järjestää kyllä kaikki minun asiani niinkuin on tähänastikin järjestänyt. Jokaisella asialla on oma aikataulunsa, joka on Herralla yksin tiedossa. Raamattua lukemalla minulle on avautunut hyvin paljon asioita elämästä ja puhdas Jumalan Sana on opettanut minua ihan kaikessa. Olen mm. oppinut rakastamaan itseäni kokonaisuudessaan. Tähän kohtaan onkin hyvä lopetella tällä kertaa.


Aurinkoista ja hyvää
alkavaa uutta viikkoa kaikille!
Nautitaan kesästä ja
muistetaan olla kiitollisia
jokaisesta päivästämme täällä! :)

Hyväksyminen ja irtipäästäminen

Mukavaa päästä taas kirjoittelemaan tänne! :) Tietokone hajosi viime viikolla, joten piti käydä ostamassa uusi kone tai tarkemmin sanottuna uusi keskusyksikkö. Onneksi asia järjestyi nyt alkuviikosta ja löysin Taitonetistä uuden koneen edulliseen hintaan. Kaikki siis hyvin jälleen, minua ei pienet vastoinkäymiset pysäytä, eikä suuret vastoinkäymiset, kaikesta on aina selvitty...

Haluan käsitellä tässä kirjoituksessani lähemmin omaa muutosprosessiani, sitä mitä tapahtui ennenkaikkea muutoksen alkuvaiheilla. Juomisaikoina minulla oli paljon kavereita keiden kanssa näin vain ja ainostaaan juhlimisen merkeissä. Minusta tuntuu, että en oikeastaan edes tuntenut näitä ihmisiä yhtään. Parin kaverin kanssa yritin pitää yhteyttä raitistumispäätöksen jälkeen. Toisen kaverini kanssa pääsin vielä yhden kerran viettämään iltaa, mutta tajusin heti, ettei hän ollut sinut sen asian kanssa, että minä en enään juo. Loppuillasta hän tyrkytti minulle omaa pulloaan ja kysyi, että oletko nyt ihan varma ettet juo. Totesin ystävällisesti hänelle, että olen erittäin varma asiasta. Minulla ei jäänyt kuitenkaan kovin hyvä mieli tuosta illasta...

Kävi sitten hyvinkin pian niin, että yhteydenottoihini jätettiin vastaamatta tai jos niihin vastattiinkin  niin aina löytyi jokin selitys miksei näkeminen jostain syystä onnistunut. Olin surullinen, koin jälleen kerran hylkäämisen tunnetta elämässäni tuolloin. Heille minun raittiuspäätös oli negatiivinen asia.

Tajusin sitten jossain vaiheessa, että minun täytyy toimia itseni parhaaksi. Niimpä lopulta hyväksyin tilanteen ja päästin irti. Lopetin kaikki yhteydenotot näihin vanhoihin ryyppykavereihini. Eihän sekään helppoa tietenkään ollut, mutta se vain täytyi tehdä. Ihmisiä, joilla on myös ongelma juomisen kanssa (ketkä eivät ole kyenneet myöntämään vielä asiaa itselleen) ahdistaa suunnattomasti toisen henkilön raittiuspäätös ja minä ymmärrän tämän asian tässä elämänvaiheessa varsin hyvin nyt.

Jos siis haluat raitistua ja pysyä valitsemallasi tiellä, et yksinkertaisesti voi olla tekemisissä vanhan kaveripiirisi kanssa. Riski retkahtamiseen on silloin erittäin suuri. Ainoastaan siinä tapauksessa, jos henkilö on myöntänyt alkoholin olevan hänelle ongelma yhteydenpito kannattaa, jos hän tavoittelee vain ja ainostaan omasta halustaan raittiutta.  Tämä on minun kokemukseni asiasta. Muutos on aina iso prosessi elämässä, se ei tapahdu hetkessä sormea napauttamalla, minun tapauksessani muutos vei vuosia...

Aurinkoista ja hyvää viikonloppua!

Terveisin Katri :)

Elämää raittiina, uskossa Jeesukseen Kristukseen

No niin, nyt onkin vierähtänyt vähän aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoitellut...Mutta täällä ollaan taas! :) Haluan palata vielä aikaan, jolloin aloin saamaan raittiutta...Minulla ei siis itselläni ollut aluksi mitään uskoa siihen, että pääsisin raitistumaan pysyvästi. Asia (retkahtaminen) pelotti minua todella paljon. Raitistumispäätös oli kuin hyppy tuntemattomaan. Lähipiirissäni ei myöskään kukaan uskonut, että voisin saada pysyvän raittiuden. Nyt kun aikaa on kulunut, ymmärrän sen. Olinhan jo niin monta kertaa aikaisemmin sanonut raitistuvani siinä koskaan onnistumatta...

Jo ennen raitistumistani pelko, viha ja katkeruus hallitsivat elämääni. Olin ikuinen pessimisti joka asian suhteeen. Raitistuminen muutti kuitenkin jo paljon elämääni. Silloin iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut enään maata sängyssä joka viikonloppu krapulassa kuolemanpelossa, vaan pääsin täysin vapaasti tekemään monenlaisia asioita. Olin, että wau, tää on aivan mahtava tunne! Mutta vaikka raitistuin, en päässyt eroon menneisyyden tuomasta katkeruudesta ja vihasta...

Viimeisimmän eroni jälkeen oli kuitenkin iso riski siihen, että retkahtaisin ja joutuisin taas siihen samaan tuskalliseen oravanpyörään, missä elin aikaisemmin ennen raittiutta. Olin siis jälleen kerran tullut uuteen, yhteen tärkeimmistä risteyksistä elämässäni. Minulla pyöri mielessä paluu viinanhuuruiseen elämään. Sisimmässäni kuitenkin tunsin, että en todellakaan halua siihen elämäntyyliin enään ikinä takaisin.

Meni muutama päivä eron jälkeen ja sain käsiini Elämäsi muutos-kirjasen. Tuo kirja kuuluu Mahdollisuus muutokseen-kampanjaan: http://www.mahdollisuus.fi/ Olin viimein valmis ottamaan selvää kuka tämä Jeesus oiken on. Minä kun olin koko elämäni ajan vain ajatellut, että joo on Jumala kyllä olemassa, mutta se on aina ollut hyvin pintapuolista ajattelua. Ja äidin kuoleman jälkeen katkeroidun Jumalalle...Eli jollakin tasolla uskoin tuolloin Jumalaan, mutta en ymmärtänyt miksi jotkut ihmiset puhuivat niin paljon juuri Jeesuksesta. Toisaalta se puhe myös ärsytti minua suuresti silloin.

Lapsesta lähtien olen kuulunut evankelisluterilaiseen kirkkoon, jonka jäsen olen siis edelleen. Kun olin pieni meillä oli äidin kanssa tapana rukoilla iltarukous. Levolle lasken Luojani-rukous rauhoitti minua ja toi turvaa. Muistan myös, että jo ennen kouluikää ihmettelin itseäni ja mietin miten minä voin olla minä. Koitin tarkastella itseäni jotenkin itseni ulkopuolelta...No vähän vaikea selittää tuota, mutta uskon, että minussa on aina ollut se hengellinen puoli, jota jo lapsena hieman ihmettelin...Pyhäkoulussa en kuitenkaan koskaan ole käynyt ja rippikoulukin oli minulle vain eräänlainen pakkosuorite. Hakiessani leimoja rippikoulukorttiin minä vain naureskelin kirkon takapenkissä kaverini kanssa. Ajattelin, että johan tämä on melkoista hihhulointia. Nyt jälkeenpäin harmittaa ja hävettää, että olen herjannut Jumalaani tuolloin ja vielä ihan aikuisiälläkin monet kerrat...Mutta tuo kaikki on tapahtunut siis ennen uskoontuloani...

Jokatapauksessa luin tuon kirjan (kaksi vuotta sitten) Elämäsi muutos eräänä iltana ja heti sen jälkeen tunsin välittömästi sydämessäni, että tämä on juuri sitä elämää, mitä minä tahdon elää ja mitä olen aina halunnutkin elää. Niimpä vastasin Jeesukseen kutsuun kyllä! :) Hän vapautti minut siinä hetkessä kaikesta synnistä. Tuo tunne oli niin vapauttava, että itkin ilosta, olin pelastunut! Löysin totuuden, jota olin koko elämäni etsinyt tietämättäni...Siinä hetkessä päätin antaa anteeksi myös itse kaikille niille ihmisille, ketkä olivat minua joskus väärinkohdelleet... 

Uskoontulo muutti täydellisesti koko minun elämäni. Tarkoitan, että elämääni ei hallitse enään pelko, viha ja katkeruus. Suurin peloistani, kuolemanpelko väistyi, koska uskon, että Jeesus on minua vastassa Taivaassa, sitten kun täällä elämässä minun aikani tulee täyteen. Ennen uskoontuloa inhosin itseäni välillä (liittyy epävakaapersoonallisuus häiriöön ---> rankaisevan vanhemman minätila) ja häpesin itseäni todella paljon. Oikeastaan olen tuntenut suurta häpeää itsestäni ja koko elämästäni jo lapsesta lähtien...

Mutta nyt olen sinut itseni kanssa. Olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen. Olen hyväksynyt sen mitä olin menneisyydessäni ja sen mitä olen nyt. Näin ollen olen oppinut olemaan armollinen myös muita ihmisiä kohtaan...

Nykyään en suorita enään elämääni. Tyhjyyden ja riittämättömyyden tunteet ovat hävinneet, koska sain rauhan sydämeeni! :) Olen kiitollinen Jumalalle jokaisesta päivästä, johon saan herätä täällä. Elämä ei ole todellakaan itsestäänselvyys, elämä on lahja.

Hyvää yötä ja
mukavaa tulevaa
uutta viikkoa kaikille!

Terv. Katri. :)