Alkoholismi -Mitä se on?

Olen jo aikaisemmin kertonut mitä sairaus nimeltä alkoholismi on minulle aiheuttanut. Nyt haluan vielä tarkentaa asioita teille. Alkoholismi eli alkoholiriippuvuus on siis sairaus. Se on tunne-elämän sairaus, mikä sairastuttaa ihmisen sielun ja koko ruumiin. Kuka tahansa voi sairastua alkoholismiin. Toiset sairastuvat siihen jo nuoruudessa toiset vasta myöhään aikuisiällä. Alkoholismi on siis salakavala sairaus, mikä usein johtaa kuolemaan, jos sitä ei hoideta. Suurin osa alkoholisteista on ihan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä. Sinä voit olla siis alkoholisti, vaikka et käyttäisikään joka päivä runsaasti alkoholia.

Kun ihminen sairastuu alkoholismiin myös hänen perheensä ja ystävänsä sairastuvat. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/21/pullopostia-lapsuudesta-alkoholismi-koko-perheen-sairaus
Läheiset voivat hakea apua itselleen mm. Al-Anon vertaistukiryhmistä: https://www.al-anon.fi/
Alkoholisti voi hakea apua itselleen mm. AA-vertaistukiryhmistä. Tässä osoite: http://www.aa.fi/index.php. Ainoa pääsyvaatimus AA-ryhmään mentäessä on halu lopettaa juominen. Mitään muita pääsyvaatimuksia ei ole.

Omalla kohdallani juominen oli täysin pakonomaista käyttäytymistä alusta alkaen niin kuin olen edellä jo kertonutkin. Tiedostin, että se ei ollut minulla mitenkään hallinnassa, ei missään vaiheessa. Joka kerta kun aloin juomaan, en osannut lopettaa, vaan jatkoin juomista, kunnes sammuin tai oksensin. Jos hyvin harvoin joinkin vain yhden juoman, ajattelin, että huomenna (yleensä lauantaina) "saan" juoda sitten taas ihan "normaalisti". Suunnittelin koko elämäni sen mukaan, että juominen mahdollistuu vapaa-ajalla. Jos rahat olivat vähissä, niin ne vähäisetkin rahani menivät viinan ostamiseen tai sitten lainasin joltakin rahaa. Kokoajan oli huono omatunto siitä, että join. Ja jos joku ehdotti jotain juttua missä ei viinaa ollut tarjolla, jätin yleensä menemättä, koska se oli mielestäni täysin tylsää elämää.

Vuosien aikana kokeilin monia eri konsteja vähentää juomista. Otin mm. vähemmän rahaa baariin mukaan, jätin pankkikortin kotiin, koitin laskea juotuja alkoholiannosmääriä, mittasin viina-annokset, kokeilin selincro-lääkitystä, join jopa ykkösolutta pari kertaa, ym. Mikään ei näistä kuitenkaan koskaan tuottanut tulosta. Alkoholistien vertaistukiryhmässä pääsin kokemaan hengellistä herätystä elämässäni ensimmäistä kertaa. Tuolloin taistelelin päivä kerrallaan juomishimoa vastaan. Tämä taistelu kuitenkin loppui v.2016 kesällä, kun Jeesus vapautti minut alkoholiriippuvuudesta!
Olen myös hyvin kiitollinen A-klinikan tarjoamasta avusta. Silloisen omahoitajan kanssa koko elämäni käytiin vaihe vaiheelta läpi ja sitä kautta löydettiin lopulta tämä diagnoosi (epävakaa persoonallisuushäiriö) minulle. Tässä vielä muutama tärkeä linkki koskien alkoholiriippuvuutta: https://www.paihdelinkki.fi/fi/testit-ja-laskurit/alkoholi/alkoholiriippuvuustesti-sadd
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00196
https://www.thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/alkoholi/alkoholi-suomessa

Ylpeilyä, taistelua elämästä ja toivon löytyminen

Kävipä siinä sitten niin, että aloin taas seurustelemaan v. 2010. Sillä kertaa mies oli minua muutaman vuoden nuorempi. Tuo suhde oli sellaista näyttämisen halua enimmäkseen. Olin vielä tuolloin katkera entiselle miesystävälleni, joten halusin pönkittää näin omaa itsetuntoani. Suhde oli minulle ns. "laastarisuhde". Ikävää, että tässäkään suhteessa ei ollut tervettä pohjaa millään tavalla. Mutta tänä päivänä olen iloinen siitä, että suhde sai päätöksen 2,5v. seurustelun jälkeen. Olin myös jälleen kerran joutunut petetyksi. Tämän suhteen jälkeen alkoi taas sama homma...Ravasin enimmäkseen yksin baareissa ja koitin pitää masennusta taka-alalla siinä tietenkään onnistumatta.

Päätin lopettaa terapiani (mtt) tuon kyseisen parisuhteen aikana ennen lähihoitajaksi valmistumistani eli v. 2011. Totesin, että voin käydä myös tarpeen tullen työterveydessä juttelemassa, jos tulee hankaluutta elämässä.  Hakeuduin kuitenkin vuonna 2012 a-klinikan asiakkaaksi ja kävin ryhmäterapiassakin sen kautta. Ryhmä oli avoin ryhmä ja se oli suunnattu kaikille päihdeongelmaisílle. Kuuntelin tarkasti muiden elämäntarinoita ja pähkäilin (taas), ettei minulla mitään alkoholiongelmaa ole! Sain iskostettua päähäni, että alkoholistithan ovat niitä, jotka makaavat katuojissa. Niinpä lopetin ryhmäkäynnit ja käynnit kokonaan a-klinikalla.

Sain opinnot päätökseen kiitettävästi v.2012 ja olin heti valmistumiseni jälkeen työssä 2014 syyskuun loppuun asti. Olen aina pyrkinyt tekemään parhaani työssäni ja tiedän, että parhaani tein myös tuolloin. Olen hyvin kiitollinen, että sain työskennellä hyvässä ja kannustavassa työilmapiirissä. Minulla oli tuohon aikaan unelmatyöpaikka ja työkaverit. Kuitenkin väsymys ja masennus haittasivat välillä paljonkin työskentelyäni ja jouduin hakemaan sairaslomaa tietyin väliajoin. Minulla on vuodesta 2007 lähtien ollut öisiä paniikki/kauhukohtauksia, jotka aiheuttivat minulle erittäin väsyneen ja kipeän olon.

Tammikuussa v. 2014 eräänä viikonloppuna hakeuduin OYS:n yhteispäivystykseen. Pyysin jälleen päästä a-klinikan asiakkaaksi. Itkin ja sanoin, että en tiedä enään miten ylipäätäänsä selviän hengissä elämässäni, olin niin rikki kuin ihminen voi vain olla. Asiat etenivät hieman jälleen. Sain aloitettua käynnit vuoden alusta uuden omahoitajan luona ja siellä minulle mainittiin myös alkoholisteille suunnatusta vertaistukiryhmästä. Olin aluksi hieman epäileväinen, vaikka olinhan kyllä muutamaan kertaan itsekin jo miettinyt kyseiseen ryhmään tutustumista. Olin käynyt netissä selailemassa heidän sivustoaan ja ajatellut, että vieläkö minun pitää tuonnekin mennä... Mutta sain viimein käynnit säännölliseksi a-klinikalla ja kävin tutustumaan myös alkoholistinaisten vertaistukiryhmään helmikuussa 2014. Käynti oli kaikessaan hyvä, mutta mietin aluksi, miksi siellä kuitenkin puhuttiin Jumalasta niin paljon...Tosin juomisaikoinani huusin kyllä Jumalaa avuksi aina sitten krapulassa...oloni oli hirveä joka kerta niin fyysisesti kuin henkisestikin...Kuolemanpelko oli aina läsnä.

Epäilyistäni huolimatta jatkoin kuitenkin vertaistukiryhmäkäyntejä jonkin aikaa, mutta huhti-toukokuulla jättäydyin pois ryhmistä. Tämä siksi koska, minulle tarjottiin a-klinikalla hoitona Selincro-lääkitystä. Lääke on alkoholinkäytön vähentämiseen tarkoitettu. Toimiessaan lääke vähentää juotuja annosmääriä, jolloin juotu määrä jäisi n. 1-5 alkoholiannokseen. Olin innoissani ja toiveikas, minusta voisikin tulla vielä kohtuukäyttäjä kyseisen lääkkeen avulla! Kokeilin lääkettä kaksi kertaa sitten kesällä 2014 ja se ei toiminut minun kohdallani. Join samaa rataa, eli 10-15 annosta illan aikana. Niimpä jätin lääkkeenkäytön ja ajattelin, että on vain pärjättävä.

Juominen jatkui, mutta tapasin kesällä miehen, jonka kanssa aloin sitten seurustelemaan. Syksyllä 2014, kun vuorotteluvapaan sijaisuuteni loppui, tultiin tilanteeseen, jolloin jouduin kertomaan omasta alkoholiongelmastani miesystävälleni. Päätin yrittää raittiutta silloin tosissani, en halunnut pilata suhdetta omilla juomissekoiluillani. Omahoitajakäynnit jatkuivat ja menin myös uudestaan alkoholisteille suunnattuun vertaistukiryhmään marraskuussa. Tuo alku oli todella todella vaikeaa, kamppailin monet kerrat juomishimoa vastaan. Vertaisryhmästä sain kuitenkin aina voimaa pysyä raittiina päivän kerrallaan. Ryhmän ainoa pääsyvaatimus oli halu lopettaa juominen. Kun sitten raittiutta alkoi tulemaan aluksi viikkoja, sitten kuukausia, koin vähitellen hengellistä kasvua. Aloin miettimään koko tätä elämää paljon syvällisemmin ja sain vahvasti uskon siihen, että Jumala on todella olemassa. Pääsin pitkälle sairaslomalle, viimeinkin sain keskittyä hoitamaan itseäni ilman syyllisyyden tuntemuksia.

Raittiudesta huolimatta ihmettelin omaa käyttäytymistäni välillä hyvinkin paljon tietyissä tilanteissa ja otin asian puheeksi omahoitajani luona a-klinikalla. Kerroin hänelle esimerkkejä elämästäni ja hän kertoi minulle epävakaapersoonallisuus häiriöstä. Sanoin olevani valmis ottamaan selvää oliko minulla tämä kyseinen häiriö. Testit tehtiin minulle toukokuussa v. 2015. Kriteerit täyttyivät ja sain diagnoosin epävakaa persoonallisuushäiriö (rajatilatyyppi). Asia kuulosti aluksi (minulle itselleni) hieman pelottavalta. Pohdin, että nyt olin siis vielä kaiken lisäksi hullu, hullu alkoholisti... Se, että diagnoosi selvisi minulle oli lopulta kuitenkin suuri helpotus. Olin huojentunut, koska tiesin pääseväni aloittamaan epävakaille suunnatun ryhmäterapian tammikuussa v. 2016.

Parisuhde ei kuitenkaan kestänyt suurta elämänmuutosprosessiani. Yhdessäolo tuntui kovin vaikealta molempien henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Päätimme siis erota kesällä 2015. Eron myötä tuona samana kesänä löysin kuitenkin viimeinkin sen mitä olin koko elämäni etsinytkin... Löysin Jeesuksen elämääni. :) Kaikkivaltias Jumala toi minut pimeydestä valoon!

Nyt hyvää yötä.

Terveisin:

Katri

Elämää eron jälkeen

Tammikuussa v. 2009 sitten erosin silloisesta miesystävästäni. Ero vaikutti minuun erittäin negatiivisesti pitkään ja vei todella paljon voimia minulta. Menetin ruokahalunikin osittain joksikin aikaa. Laihduin tuon kevään ja kesän aikana n. 10 kg. Muistelen, että taisin kyetä olemaan ilman alkoholia vähän aikaa. Ihme ja kumma, edes juominen ei tuolloin hetkeen huvittanut. Minun oli vaikeaa olla yksin enkä myöskään kyennyt asumaan enään asunnossa, joka oli vain täynnä ikäviä muistoja menneen parisuhteen ajalta. Niinpä päädyin hakemaan uutta vuokra-asuntoa.

Oma kämppä löytyi sitten aika piankin Kaakkurista, pieni kaksio citymarketin vierestä. Alue, jonne muutin oli hyvin levotonta, mitä en tietenkään tiennyt. Tämä selvisi sitten vähitellen minulle. Naapureilla oli lähes joka viikonloppu bileitä. Jotenkin kuitenkin turruin siihen ainaiseen meteliin ja menihän itsellänikin kaikki vapaa-aika juhliessa...

Ajattelen niin, että tuo sinkkuaika oli minulle hyvin "itsetuhoista" aikaa tuolloin. Sain haluamaani huomiota yöelämässä ja se tietenkin imarteli minua. Olin itseasiassa jopa vähän ihmeissäni siitä silloin. Tämä kuulostaa naurettavalta, mutta asenteeni baariin mennessä oli: "Katsokaa kaikki, tässä minä nyt olen!"
Olin siis todella itsevarma baariin astellessa. Mutta tuo kaikki oli vain pelkkää (alkoholin käytön luomaa) illuusiota. Se oli naamari, jonka asetin päähäni joka kerta, kun aloitin juomisen. Saatoin kyllä hymyillä ja näyttää iloiselta, mutta syvällä sisimmässäni itkin vain tuskasta.

Lähdin monesti myös yksin baariin, jos kukaan kaveri ei päässyt lähtemään mukaan. Yritin etsiä rakkautta, uutta miesystävää epätoivoisesti. Läheisyyden kaipuun seurauksena lähdin usein tuntemattomien mukaan jatkoille. Häpeä ja itseinho oli valtava, kun seuraavana aamuna kotiini sitten laahauduin ties mistä hirveässä olotilassa. Unihäiriöni pahenivat myös tuohon aikaan ja käytin rahaakin täysin holtittomasti. Minulle muodostui myös vähitellen pakko-oireinen häiriö. Kun lähdin asunnostani mm. hella piti tarkistaa moneen otteeseen, samoin ulko-ovi. Usein saatoin palata vielä ulkoakin tarkistamaan, että olin varmasti sammuttanut kaikki hellan levyt.

Koin oloni erittäin turvattomaksi. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä sisäisen rauhan tunteesta. Olin todella levoton, koko elämäni oli vain yhtä kaaosta. Hoitokäyntini mielenterveystoimiston puolella olivat hyvin epäsäännöllisiä vuosina 2008-2012. Peruin tuolloin useasti terapiakäyntejäni, koska laitoin kaiken muun oman hyvinvointini/terveyteni edelle. Suoritin elämääni, yritin arkisin opiskella ja pitää kulisseja yllä parhaani mukaan.

Seurustelu, läheisriippuvuus ja hoitoon hakeutuminen ensimmäisen kerran v. 2008

Vuosia kului ja meno jatkui aina samana. Edes seurustelusuhteet eivät "rauhoittaneet" minua. Juomaan oli päästävä edelleen ainakin kerran viikossa, välillä useamminkin. Ennen baariin menoa join aina tuhdit pohjat kotona. Kapakassa sitten tankattiin lisää nopealla tahdilla. Tämä hallitsematon juominen aiheutti minulle pahoinvointia jo baarissa. Oksensin monet kerrat kuppiloiden vessoissa, mutta en osannut hävetä asiaa siinä hetkessä runsaan humalatilani vuoksi. Osasin myös näytellä (joskus) selvempää kuin mitä oikeasti olin. Jouduinpa pari kertaa aggressiivisen portsarin käsittelyynkin, minut kirjaimellisesti paiskattiin ulos eräästä yökerhosta 2000-luvun alussa. En suinkaan ollut ainoa kenelle kävi samoin... Mutta oli jälleen kerran ihmeellistä, ettei minulle käynyt mitään. Henkisiä vammoja tapaus kuitenkin aiheutti minulle vain lisää.

Ensimmäisen seurustelusuhteeni aikoina, suhteen alussa mokailin itsekin humalapäissäni. Mustasukkaisuudesta johtuen (luulin miesystävälläni olleen säpinää jonkun toisen naisen kanssa) "kostoksi" suutelin toista miestä eräässä yökerhossa. Kaduin ja häpesin kovasti tekoani tuolloin, enkä sen jälkeen moista enään tehnyt. Tapahtuneesta aiheutui kuitenkin jatkuvaa epäluottamusta suhteeseen molemminpuolin. Jotenkin ihmeen kaupalla tämä suhteeni kesti n. 8v. Näin jälkeenpäin ajateltuna kyseinen parisuhde ei ollut millään tavalla terveellä pohjalla. En osannut lähteä suhteesta, koska olin myös läheisriippuvainen. Tämänkin asian olen ymmärtänyt vasta pari vuotta sitten. Kokemani ikävät asiat suhteessa loivat minuun jatkuvan riittämättömyyden tunteen ja epäilin pettämistä lähes kokoajan. Suhteen loppuajoilla minulle selvisi, että miesystäväni oli pettänyt minua. Hän ei itse sitä koskaan minulle myöntänyt, mutta silloin päätin, että oli aika erota.

Mennään vuoteen 2008. Tuolloin olin siis vielä parisuhteessa. Oli muistaakseni ollut jonkun hyvän ystävän synttärijuhlat ja olimme olleet baarissa jälleen kerran juhlimassa. Muistikuvat ovat hyvin hataria tästä illasta. Olimme tulleet kotiin, mutta en muista siitä mitään. Se mitä edelleen muistan on, että löysin itseni silloisen kotitaloni (kerrostalo) hissistä vähissä vaatteissa. Olin siis lähtenyt omasta asunnostani käytävälle ja hissiin. Muistan itkeneeni ja olin todella kovassa humalassa. Jotenkin löysin kuitenkin takaisin omaan asuntooni. Aamulla minut valtasi hirveä ahdistus, pelko ja valtava häpeän tunne. Entä jos joku oli nähnyt minut vähissä vaatteissa talon käytävillä haahuilemassa?! Entä jos pahimmat kauhuskenaariot olisivat toteutuneet: Jos olisin loukannut itseni tai jopa menettänyt henkeni tuon känniseikkailuni takia. Taas olin saanut kokea Korkeimman varjelluksen tuossakin tilanteessa. Silloin ajattelin sen olevan vain humalaisen tuuria, ettei mitään kauheuksia päässyt sattumaan.

Tuon tapahtuneen jälkeen pelko ja häpeä kasvoi niin suureksi, etten voinut pariin päivään poistua asunnostani. Järkyttävästä krapulasta selvittyäni aloin miettimään, ettei näin voinut enään jatkua. Jotain oli tehtävä. Tajusin, että juomisestani aiheutui minulle hyvin paljon ongelmia. Ajattelin, että vähentää pitäisi (en uskaltanut ajatella lopettavani juomista kokonaan), mutta mikä avuksi. Selailin nettiä ja luin Redin (nuorten päihdeasema) toiminnasta. https://www.ouka.fi/oulu/terveyspalvelut/avohoito-a-klinikka-ja-redi
Jostain sain voimia raahautua eräänä aamuna kyseiseen paikkaan hoitoon. Redi sijaitsi tuolloin Oulun keskustassa, kävelymatkan päässä silloisesta kodistani. Minulla oli erittäin vainoharhainen olo kävellessäni hoitoon. Päässäni takoi vain lause: "Kaikki tietää..!" Toivon, ettei kukaan tuttu näkisi minua.

Hoito Redillä kesti n. 3kk. Käynneistä oli minulle apua ja olin koko tuon ajan täysin juomatta. Sen jälkeen olikin liian hyvä olo kaikesta ja päätin palkita itseäni hieman juomalla alkoholia. Olin heti samassa pisteessä kuin aikaisemmin ennen hoitoon tuloa. Koin lopulta, ettei Redillä pystytty auttamaan minua täysin kokonaisvaltaisesti, joten pyysin päästä mielenterveystoimiston asiakkaaksi keväällä 2008.

Koulumenestys peruskoulussa ja alkoholin käytön aloittaminen 13-vuotiaana

Huolimatta siitä, että olin kiusattu koulussa, sain ala-asteen opinnot suoritettua ihan kiitettävästi loppuun. Päästyäni yläasteelle keskiarvoni oli 8,6. Olin hyvin lahjakas liikunnassa, pidin kaikista pallopeleistä (erityisesti pesäpallosta) ja pikajuoksu oli myös yksi vahvuuksistani. Sain kiitettäviä numeroita myös englannin kielestä ja äidinkielestä. Yläasteelle siirryttäessä keskittymiseni koulunkäyntiin kuitenkin lopahti täysin. Se näkyi myös keskiarvossa, joka laski vuosi vuodelta. Yläasteella minua kiinnosti enemmän vapaa-ajanvietto, kavereiden seurassa oleminen. Keskiarvoni taisi olla 6,8 päästyäni peruskoulusta jatko-opintoihin Haukiputaan ammattikouluun kokkipuolelle.

Viikonlopun jälkeen monet nuoret puhuivat koulussa välitunneilla aina siitä, kuinka siistiä ja hauskaa oli ollut "ryyppyreissulla". Alkoholin kokeilu alkoi siten kiinnostamaan myös itseäni ja ajattelin varmaan tuolloin myös saavani sitä kautta hyväksyntää kavereilta. Se, että alkoholi oli kielletty alaikäisiltä teki hommasta vain kiinnostavampaa ja jännempää, ikävä kyllä. Olin vain 13-vuotias, kun join ensimmäisen kerran itseni humalaan. Ajattelin silloin, että tämä on nyt se "mun juttu". Alkoholin käyttö tuli täysin säännölliseksi minulle 14-vuotiaana. Joka perjantai viikonlopun viettoon lähdettiin juomaan. Myös juhlapyhinä juomista tuli harrastettua.

Olin kaveriporukassani aina se, joka oli eniten humalassa. Kaikenlaisia ikäviä asioita sattui jo silloin minulle näillä "ryyppyreissuilla." Loukkasin joka kerta itseäni eri tavoin. Taisin olla 14-vuotias, kun kaaduin ensimmäistä kertaa pyörällä humalassa. Kyyditin erästä kaveriani, kypärää ei ollut kummallakaan päässä. Kasvoihini tuli asfaltti-ihottumaa ja huuli turposi. Kaverille ei käynyt onneksi mitään. Elämäni olisi voinut jo tuolloin saada hyvin surullisen päätöksen, jos olisimme esim. kaatuneet keskelle autotietä. Pyörä kuitenkin luisui ojaan, mikä oli tavallaan minun ja kaverini pelastus, ettei mitään pahempaa päässyt sattumaan.

Mustelmia ilmaantui eripuolille vartaloa joka juomiskerran jälkeen. Muistan erään päivän, kun oli liikuntatunti koulussa. Polveni olivat ihan mustelmilla viikonlopun jäljiltä. Minulla oli shortsit jalassa, jotta kaikki varmasti näkivät nuo isot mustelmat polvissani. Pahoinvoinnistani kertoi tuolloin se, että nautin kovasti siitä, kun sain huomiota kavereiltani tuossa tilanteessa. Haluan kertoa suoraan ja rehellisesti asioista, jotta alkoholin käytön riskit ja haitat tulisivat parhaiten esille. Alkoholismi on erittäin vakava sairaus.
Olen ehdottomasti tänä päivänä raittiuden puolesta puhuja. Kannustan erityisesti lapsia ja nuoria raittiiseen elämäntapaan. Elämä on paljon hauskempaa ilman viinaa, jos minulta asiaa kysytään!
https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/alkoholi/raittius-ei-oo-kirosana

Kiusatuksi joutuminen, kaveripiiri ja murrosikä

Olin lapsena hyvin ujo ja arka. Jännitin joka päivä kouluun menoa ja koulussa olemista. Kokemukseni koulunkäynnistä (ala- ja yläasteella) on hyvin negatiivinen, koska minua kiusattiin. Kiusaaminen oli jopa fyysistä 1. luokalla ollessani. Tuohon aikaan opettajat olivat todella voimattomia näiden tilanteiden selvittelyissä. Kiusaajat kyllä pyysivät anteeksi, mutta ei siitä ollut mitään apua. Sama kiusaaminen vain jatkui koko 1. luokan ajan.

Tämä ns. henkinen kiusaaminen alkoi, kun olin 3.luokalla. Minulla alkoi luokan muihin tyttöihin verrattuna aikaisemmin murrosikä. Olen rakenteeltani ollut aina isokokoinen, kuitenkin normaalipainoinen. Jos olisin ollut ylipainoinen, se ei siltikään oikeuta ketään kommentoimaan kenenkään ulkonäköä millään tavalla. Kaverini olivat hyvin hoikkia tyttöjä. Muistan kuinka he monet kerrat valittelivat (naureskellen) isoon ääneen olevansa läskejä ja kuinka heidän tulisi laihduttaa (olin siis heidän kanssaan näissä tilanteissa). Joka kerta tuon kuuleminen tuntui minusta todella pahalta. Pidättelin vain itkua ja lähdin pois tilanteesta sanomatta yhtään mitään. Tiesin, että he kohdistivat nuo sanomisensa minuun, koska olinhan painavempi kuin he.

Tuolloin lapsena en ymmärtänyt miten minun olisi pitänyt toimia kyseisissä tilanteissa. Vaikenin siis asiasta joka kerta. Näin aikuisena, kun asiaa olen käynyt läpi (terapiassa), tiedän, että pelkäsin tulevani hylätyksi, jääväni ilman ystävää. Pyrin siis miellyttämään kavereitani, olin hiljaa, koska halusin vain olla hyväksytty sellaisena kuin olen.

Minua kiusattiin ala- ja yläasteella myös hiusteni takia. Jouduin kuulemaan monet kerrat "pottatukka"-huutoja erään pojan suusta, kun hän näki minut koulun käytävillä. Myös kahta ystävääni kiusattiin. Heille huudeltiin todella paljon ilkeyksiä koko yläasteen ajan. En uskaltanut puolustaa heitä, koska pelkäsin, että minua alettaisiin kiusaamaan taas enemmän.
Kyllä lapset osaavat olla julmia toisiaan kohtaan. Onneksi kuitenkin nykyään kouluissa tiedostetaan nämä asiat paremmin ja puututaan tehokkaammin kiusaamiseen. Tietynlaista turvaa kouluihin tuo varmasti myös koulupoliisi. http://yle.fi/uutiset/3-8833860

Kuka olen ja miksi halusin aloittaa blogin kirjoittamisen

Hei, nimeni on Katri. Olen 34-vuotias nuori nainen Oulusta. Alkoholisoiduin 14-vuotiaana, mutta nyt olen ollut kohta 3-vuotta täysin raittiina. Minulla on diagnosoitu v. 2015 epävakaa persoonallisuushäiriö (rajatilatyyppi). Tämän vuoden alussa sain vielä lisädiagnoosin: Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso. Olen tällä hetkellä sairaslomalla syyskuun 3. päivään asti.

Idea blogin kirjoittamisesta lähti elämään vahvasti viime viikolla, kun satuin huomaamaan somessa mielenterveysaiheisen kampanjan (Diagnosis Free Zone). Kampanjan tarkoituksena on vähentää mielenterveysongelmiin liittyviä ennakkoluuloja ja syrjäytymistä. Koin, että nyt olin viimein valmis antamaan (julkisesti) kasvot tähän kyseiseen kampanjaan. Vierailin myös Sairaankaunis-sivustolla facebookissa ja laitoin merkille, että moni oli jakanut sinne oman tarinansa linkittäen bloginsa osoitteen. Mietin heti voisiko blogin kirjoittaminen sopia myös minulle tässä elämänvaiheessa, kun eheytymisprosessini on tietyllä tavalla vakaalla pohjalla.

Tuumasta toimeen, aloin etsimään tietoa netistä blogin kirjoittamiseen liittyen ja selailin ihan kaikenlaisia elämään liittyviä blogeja. Jostain netistä luin, että kuka tahansa voi aloittaa blogin kirjoittamisen.
Olen lapsuus- ja nuoruusvuosinani kirjoittanut välillä päiväkirjaa ja muutenkin kirjoittaminen on aina ollut yksi vahvuuksistani. Nämä seikat tietenkin vahvistivat päätöstäni luoda oma blogi.
Päällimmäinen syy blogin luomiseen on halu auttaa muita ihmisiä, joilla on samankaltaisia haasteita elämässään. Jos minä voin omalla tarinallani tuoda jonkun elämään toivoa niin se on ihan mahtava juttu!

Lapsuudessani perheeseeni kuului äiti, isä ja kaksi isosiskoa. Äitini sairastui rintasyöpään, kun olin alle kouluikäinen. Hän kuitenkin selvisi siitä rinnanpoistamisella. Muutama vuosi siitä eteenpäin syöpä uusiutui. Vuonna 1995 toukokuussa äitini kuoli syöpään. Elämä oli ollut vaikeaa jo äidin sairastelujen aikana, mutta kun äitini kuoli, jokin minussa myös kuoli tuolloin.

Äidin kuoltua isäni yritti parhaansa, mutta valitettavasti hänen selvitymiskeinoksi suruun tuli erittäin runsas alkoholinkäyttö. Tästä seurasi ikäviä asioita vain lisää ja vanhin siskoni joutui ottamaan enemmän vastuuta minusta ja toisesta siskostani. Kerrottakoon vielä, että isäni viinankäyttö toi ongelmia perheeseeni jo silloinkin kun äitini vielä eli. Ongelmat korostuivat etenkin viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Tietynlainen pelon ilmapiiri oli kokoajan läsnä lapsuudessani.

Vaikka äidin sairastelu ja isän alkoholiongelma varjostivat jollaintapaa lapsuuttani, minulla on onneksi myös paljon hyviäkin muistoja lapsuudestani. Niitä hyviä muistoja olen etenkin tämän vuoden aikana muistellut erityisesti. Äiti oli hyvä leipuri, meillä oli aina kotona jotain hänen leipomaa leipää, pullaa, yms. tarjolla. Talvisin isä vei meidät pilkille ja kävimme myös paljon kelkkailemassa, mäkeä laskemassa, ym. luontoretkillä. Siskoni kanssa leikimme paljon metsissä, rakensimme majoja ja ulkoilimme paljon.

Äidistä minulle on jäänyt hyvä ja kaunis muisto. Hän oli hyvin elämäniloinen ja rohkea ihminen. Haluan vielä tässä palata isäni alkoholiongelmaan...Tarkoituksenani ei ole syyllistää häntä mistään, sillä tiedän, että hän on aina yrittänyt ja tekee tietysti edelleen parhaansa isänä. Mutta myönnettävä on, olen ollut erittäin vihainen hänelle menneistä ajoista aikuisiälle asti. Vasta uskoontuloni myötä olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja sitä kautta myös muita ihmisiä kohtaan. Olen pystynyt antamaan anteeksi isälleni ne ajat joilloin hän aiheutti surua ja huolta elämääni haitallisella alkoholinkäytöllään. Mutta anteeksianto ei ole tapahtunut hetkessä. Sekin on ollut minulle eräänlainen prosessi, joka on kestänyt noin parin vuoden ajan. Pitää muistaa, että kaikki me teemme virheitä, kukaan ei ole täydellinen ja se tekee meistä ihmisiä.

Haluan korostaa, että blogini on tarkoitettu kertomaan ennenkaikkea minun matkastani elämässä. En tule kommentoimaan isäni tai siskojeni elämää tämän enempää kuin mitä olen edellä kertonut. Koin tärkeäksi kuitenkin kertoa nämä asiat lapsuudestani ja perheestäni. Tarkoitus on kuitenkin käsitellä minun elämääni ennen raitistumista ja raitistumisen jälkeen. Tähän on varmasti hyvä lopettaa tämä ensimmäinen blogitekstini. Hyvin huojentunut ja kiitollinen mieli on, kun pääsin viimein kirjoittamaan ensimmäisen tekstini tänne! ☺ Tästä on hyvä jatkaa matkaa...

Hyvää yötä,
terveisin Katri