Elämää raittiina, uskossa Jeesukseen Kristukseen

No niin, nyt onkin vierähtänyt vähän aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoitellut...Mutta täällä ollaan taas! :) Haluan palata vielä aikaan, jolloin aloin saamaan raittiutta...Minulla ei siis itselläni ollut aluksi mitään uskoa siihen, että pääsisin raitistumaan pysyvästi. Asia (retkahtaminen) pelotti minua todella paljon. Raitistumispäätös oli kuin hyppy tuntemattomaan. Lähipiirissäni ei myöskään kukaan uskonut, että voisin saada pysyvän raittiuden. Nyt kun aikaa on kulunut, ymmärrän sen. Olinhan jo niin monta kertaa aikaisemmin sanonut raitistuvani siinä koskaan onnistumatta...

Jo ennen raitistumistani pelko, viha ja katkeruus hallitsivat elämääni. Olin ikuinen pessimisti joka asian suhteeen. Raitistuminen muutti kuitenkin jo paljon elämääni. Silloin iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut enään maata sängyssä joka viikonloppu krapulassa kuolemanpelossa, vaan pääsin täysin vapaasti tekemään monenlaisia asioita. Olin, että wau, tää on aivan mahtava tunne! Mutta vaikka raitistuin, en päässyt eroon menneisyyden tuomasta katkeruudesta ja vihasta...

Viimeisimmän eroni jälkeen oli kuitenkin iso riski siihen, että retkahtaisin ja joutuisin taas siihen samaan tuskalliseen oravanpyörään, missä elin aikaisemmin ennen raittiutta. Olin siis jälleen kerran tullut uuteen, yhteen tärkeimmistä risteyksistä elämässäni. Minulla pyöri mielessä paluu viinanhuuruiseen elämään. Sisimmässäni kuitenkin tunsin, että en todellakaan halua siihen elämäntyyliin enään ikinä takaisin.

Meni muutama päivä eron jälkeen ja sain käsiini Elämäsi muutos-kirjasen. Tuo kirja kuuluu Mahdollisuus muutokseen-kampanjaan: http://www.mahdollisuus.fi/ Olin viimein valmis ottamaan selvää kuka tämä Jeesus oiken on. Minä kun olin koko elämäni ajan vain ajatellut, että joo on Jumala kyllä olemassa, mutta se on aina ollut hyvin pintapuolista ajattelua. Ja äidin kuoleman jälkeen katkeroidun Jumalalle...Eli jollakin tasolla uskoin tuolloin Jumalaan, mutta en ymmärtänyt miksi jotkut ihmiset puhuivat niin paljon juuri Jeesuksesta. Toisaalta se puhe myös ärsytti minua suuresti silloin.

Lapsesta lähtien olen kuulunut evankelisluterilaiseen kirkkoon, jonka jäsen olen siis edelleen. Kun olin pieni meillä oli äidin kanssa tapana rukoilla iltarukous. Levolle lasken Luojani-rukous rauhoitti minua ja toi turvaa. Muistan myös, että jo ennen kouluikää ihmettelin itseäni ja mietin miten minä voin olla minä. Koitin tarkastella itseäni jotenkin itseni ulkopuolelta...No vähän vaikea selittää tuota, mutta uskon, että minussa on aina ollut se hengellinen puoli, jota jo lapsena hieman ihmettelin...Pyhäkoulussa en kuitenkaan koskaan ole käynyt ja rippikoulukin oli minulle vain eräänlainen pakkosuorite. Hakiessani leimoja rippikoulukorttiin minä vain naureskelin kirkon takapenkissä kaverini kanssa. Ajattelin, että johan tämä on melkoista hihhulointia. Nyt jälkeenpäin harmittaa ja hävettää, että olen herjannut Jumalaani tuolloin ja vielä ihan aikuisiälläkin monet kerrat...Mutta tuo kaikki on tapahtunut siis ennen uskoontuloani...

Jokatapauksessa luin tuon kirjan (kaksi vuotta sitten) Elämäsi muutos eräänä iltana ja heti sen jälkeen tunsin välittömästi sydämessäni, että tämä on juuri sitä elämää, mitä minä tahdon elää ja mitä olen aina halunnutkin elää. Niimpä vastasin Jeesukseen kutsuun kyllä! :) Hän vapautti minut siinä hetkessä kaikesta synnistä. Tuo tunne oli niin vapauttava, että itkin ilosta, olin pelastunut! Löysin totuuden, jota olin koko elämäni etsinyt tietämättäni...Siinä hetkessä päätin antaa anteeksi myös itse kaikille niille ihmisille, ketkä olivat minua joskus väärinkohdelleet... 

Uskoontulo muutti täydellisesti koko minun elämäni. Tarkoitan, että elämääni ei hallitse enään pelko, viha ja katkeruus. Suurin peloistani, kuolemanpelko väistyi, koska uskon, että Jeesus on minua vastassa Taivaassa, sitten kun täällä elämässä minun aikani tulee täyteen. Ennen uskoontuloa inhosin itseäni välillä (liittyy epävakaapersoonallisuus häiriöön ---> rankaisevan vanhemman minätila) ja häpesin itseäni todella paljon. Oikeastaan olen tuntenut suurta häpeää itsestäni ja koko elämästäni jo lapsesta lähtien...

Mutta nyt olen sinut itseni kanssa. Olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen. Olen hyväksynyt sen mitä olin menneisyydessäni ja sen mitä olen nyt. Näin ollen olen oppinut olemaan armollinen myös muita ihmisiä kohtaan...

Nykyään en suorita enään elämääni. Tyhjyyden ja riittämättömyyden tunteet ovat hävinneet, koska sain rauhan sydämeeni! :) Olen kiitollinen Jumalalle jokaisesta päivästä, johon saan herätä täällä. Elämä ei ole todellakaan itsestäänselvyys, elämä on lahja.

Hyvää yötä ja
mukavaa tulevaa
uutta viikkoa kaikille!

Terv. Katri. :)