Onnellisuudesta ja tunteiden näyttämisestä

Mistä asioista sinä ajattelet onnellisen elämän koostuvan? Mitkä asiat tekevät sinut kiitolliseksi elämässäsi? Jokapaikassa näkee puhuttavan onnellisesta elämästä. Minulle onnellisuus tarkoittaa kiitollisuutta elämästä, jokaisesta päivästä, johon saan herätä. Olen kiitollinen siitä, että löysin rakastavan Jumalan elämääni. Hänen armossaan saan elää ja oppia asioita tällä elämänmatkallani. Olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse suorittaa enään elämääni vaan riitän juuri tällaisena kuin olen, omana itsenäni. Olen onnellinen jokaisesta raittiista päivästä, terveydestä, perheestäni ja ystävistäni. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut apua (terapiaa) elämässäni, kun olen sitä tarvinnut ja kun sitä edelleenkin vielä tarvitsen. Olen kiitollinen siitä, että tuska mitä koin ennen uskoontuloani opetti minua taistelemaan paremman elämän puolesta. Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut iloitsemaan pienistäkin asioista elämässä ja kaikesta siitä kauneudesta mitä ympärilläni on. Olen kiitollinen siitä, että voin auttaa muita samankaltaisia haasteita kohdanneita ihmisiä elämässäni.

Onnellisuudesta on mielestäni todenteolla saatu aikaan harhaanjohtava ilmiö. Minua ihmetyttää, kun yhteiskunnassamme  on pyritty luomaan kuva elämästä, joka aina on iloista, hauskaa, mukavaa ja niin suorituskeskeistä. Median luoma kuva täydellisestä ihmisestä täydellisessä maailmassa on mielestäni varsin huvittavaa, mutta ennenkaikkea se on erittäin surullista. Siinä on hirveä ristiriita, jos olet surullinen ja sitten yrität vain väkisin sulloa ne surulliset ja ahdistavat tunteet jonnekin kauas pois mielestä. Ikäänkuin pitäisi kokoajan yrittää hymyillä hampaat irveessä, vaikka tunne olisikin aivan päinvastainen juuri sillä hetkellä. Me emme pääse pakoon tunteitamme, negatiivisetkin tunteet seuraavat meitä mukana kunnes lopulta joudumme kohtaamaan ne. Tästä on itselläni varsin hyvä kokemus. Pakenin koko elämäni ajan kaikkea negatiivisia tunteitani juomalla...
Suomalaisessa kulttuurissa on totuttu siihen, ettei tunteita ole hyvä näyttää. Näinhän asia on ollut jo sota-ajoilta lähtien...

Tänään ollessani rannalla satuin huomaamaan tilanteen, jossa lapset olivat äitinsä kanssa liikkeellä. Lapset ilakoivat suureen ääneen, mikä minusta oli täysin normaalia. Äiti kuitenkin hyssytteli lapsiaan, etteivät olisi kovin äänekkäitä. Ihmettelin kovasti ystävälleni tuota asiaa. Miksi siis lapsia pitäisi koittaa hyssytellä ja hiljentää ulkona ollessa? Tästä edellä kertomastani esimerkistä tulee esille juuri se, että meidän suomalaisten kuuluisi olla jotenkin tasaisia ja tunteita ei missään nimessä saisi näyttää julkisesti. Tunteiden näyttäminen yhdistetään hyvin vahvasti häpeän kokemiseen meidän kulttuurissamme. Tämä on mielestäni erittäin harmillista! Häpeä on hyvin kahlitseva tunne ihmisellä, se vaurioittaa ihmisen sisintä, sielua...

Olen sitä mieltä itse, että lapset saavat huutaa ja ilakoida ulkona niin paljon kuin ääntä vain lähtee. Vanhempien ja aikuisten tehtävä on rohkaista lasta näyttämään tunteensa, myös negatiiviset. Lapselle olisi hyvä kertoa, että kaikki hänen tuntemansa tunteet ovat sallittuja. Aikuisen olisi hyvä sanoittaa lapsen tunteita, koska  pieni lapsi ei itse vielä osaa säädellä eikä tunnistaa kaikkia omia tunteitaan.
Olen itse vasta näin aikuisiällä joutunut (päässyt!) opettelemaan tunteiden säätelyä ja hallintaa terapiassa. Helppoa se ei ole ollut, kuten jo varmaan tiedättekin, eikä se tule jatkossakaan sitä olemaan. Mutta oikealla tiellä olen nyt, sen tiedän varmaksi. Mitä jos siis rohkaisisimme toisia ihmisiä näyttämään omat tunteensa, jopa ne negatiivisetkin? Itkeä saa silloin kun itkettää ja nauraa saa silloin, kun naurattaa. Jokaisella ihmisellä on oikeus tuntea, niin lapsilla kuin aikuisillakin.