Ja tässä vielä linkki Ylen tekemään juttuun: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/11/22/voimauttava-valokuva-matka-kohti-omaa-hyvaksyvaa-katsetta Kysymyksessä on siis korjaava menetelmä, jossa opetellaan katsomaan itseään hyväksyvästi ja armollisesti.
Tuo valokuvauspäivähän jännitti mua tosi paljon. Kuvausta edellisenä iltana stressasin niin kovasti koko hommaa, että nukuin vain muutaman tunnin ja sain yön aikana 3 kertaa paniikkikohtauksen. . Olen varmaankin jo kertonut, että aikaisemmin kokeilin muutamaa mielialalääkettä tähän paniikkihäiriöön ja masennukseen, mutta niistä sain vain ikäviä sivuoireita, joten luovutin niitten suhteen ja ajattelin, että sitten yritän vain pärjätä... Aina se on silti yhtä pelottava tunne, kun siihen kohtaukseen herää juuri, kun on vaipunut uneen. Välillä menee pitkiäkin aikoja, ettei niitä tule, mutta niin, jotenkin sitä on vain oppinut elämään tuonkin asian kanssa...
Aamulla sitten myöhästyin 10 min. ryhmästä. Ennen lähtöäni ajattelin, etten voi mennä enään koko ryhmään, koska tulisin myöhässä! Onneksi laitoin kuitenkin ohjaajalle viestin, että myöhästyn vähän aloituksesta. Olotila oli vain aivan hirveä. Kerroin ryhmässä, että en juurikaan nukkunut yöllä ja että sain myös paniikkikohtauksia yön aikana. Sanoin, että tuleva kuvaushomma ahdistaa kovasti, mutta olin kuitenkin helpottunut, että pääsin silti tulemaan paikalle! Ehdotin parilleni kuvauspaikaksi Peltolan lähellä sijaitsevaa Von Baghin talon ympäristöä. Tässä linkki kyseisen paikan historiaan: https://www.forum24.fi/sivut/artikkeli/19974/Historian-havinaa-Peltolassa
Kerroin vielä parilleni, että olen monta kertaa pyöräillyt paikan ohitse ja että se kiinnostaa minua kovasti noin muutenkin, historia ja kaikki. Vaikkakin kyseinen paikka on hylätty ja unohdettu niin minä näen siinä jotain kaunista ja hienoa!
Mua kiehtoo jollaintapaa kaikki paikat, jotka ovat hylättyjä. Ehkä tämä on sitten sitä oman pahimman tunnelukon työstämistä edelleenkin... Olen lapsesta lähtien tuntenut hylätyksi tulemisen pelkoa kaikissa ihmissuhteissa. Myös aikuisiällä olen joutunut kokemaan hylkäämistä, viimeksi vuosi sitten... Koen kuitenkin, että tämän vaikeimman tunnelukon työstämisessa olen mennyt paljon eteenpäin, koska olen hyväksynyt asiat. Olen hyväksynyt sen asian, että kaikki ihmiset eivät minua hyväksy tällaisena kuin olen, asia on vain niin. Tärkeintä on kuitenkin se, että olen itse oppinut hyväksymään itseni juuri tälläisena kuin olen.
Onneksi tuo kuvauspäivä oli aurinkoinen. Saimme täysin rauhassa näpsiä toisistamme kuvia. Kerroin parilleni, että hän saa ottaa minusta kuvia myös silloin, kun olen ns. valmistautumassa kuvanottohetkeen. Alkuun homma tuntui vähän oudolta, mutta päätin sitten keskittyä ajattelemaan sitä kaunista ympäristöä, jonka vuoksi ahdistuksen tunne väistyikin sitten lopulta kokonaan. Ilmapiiri oli rento kokoajan ja mää tavallaan "unohdin" stressata itsestäni siinä kuvaushetkellä. Olin kyllä kaiken tuon kuvaushomman jälkeen todella ylpeä itsestäni, kun olin voittanut sen järkyttävän kuvauspelon ja ahdistuksen tunteen! :)
Meidän piti saada otettua n. 100 kuvaa, joista n. 80 kuvaa piti sitten jättää teetettäväksi ohjaajille. Isokiitos vielä kaikille teille, joilta olen saanut positiivista palautetta näistä mun
blogikirjoituksista!! :) On niin ihana kuulla, että ajattelette mun blogista niin paljon vain hyvää!
Tämä mun blogihan käsittelee hyvinkin arkoja aiheita elämässä ja moni ei varmasti juuri sen vuoksi rohkene laittamaan palautetta julkisesti tänne sivustolle, mutta minä ymmärrän sen. :) Hienoa, että jaksatte käydä lukemassa näitä mun juttuja täällä! :)
Rauhallista viikonloppua kaikille! :)
Terveisin
Katri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti